Julkaistu lehdessä 2/2025 - Uudistuva asuminen
Näkymiä aallonpohjalta
Jos laskusuhdanteessa on jotain hyvää, tarjoaa se ainakin tilaisuuden arvioida kriittisesti edellisen nousukauden tuloksia, kirjoittaa Kristo Vesikansa.
Asuntorakentaminen on parhaillaan syvimmässä kriisissään sitten 1990-luvun lamavuosien. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen valmistui viime vuonna ainoastaan 21 105 asuntoa, melkein puolet vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tilastoissa pitääkin palata 30 vuotta taaksepäin ennen kuin vastaan tulee näin alhaisia lukuja. Ei myöskään ole näköpiirissä, että käyrä kääntyisi nousuun kovin nopeasti: rakennusyhtiöillä on edelleen kontollaan tuhansia myymättömiä huoneistoja, ja uusia rakennuslupia myönnettiin viime vuonna alle 15 000 asunnolle. Tilannetta ei myöskään helpota nykyisen hallituksen linjaus supistaa valtion tukemaa asuntotuotantoa, jonka avulla rakennusala pääsi yli 1990-luvun synkimmistä vuosista.
Rakentamisen alamäki näkyy väistämättä myös arkkitehtien työllisyydessä. Alkuvuodesta työttömiä ja lomautettuja arkkitehteja oli jo lähes 400 eli noin 10 prosenttia työelämässä olevista ammattilaisista, yli kolmannes enemmän kuin vuotta aiemmin. 1990-luvun lamavuosien luvuista ollaan onneksi vielä kaukana, mutta käänne on ollut raju siihen nähden, että alalla ehdittiin vuosien ajan tottua lähes täystyöllisyyteen, ja huolena oli pikemminkin osaajapula. Tilanne on erityisen ikävä niille vastavalmistuneille, jotka yliopistojen kiristyneiden valmistumisvaatimusten takia eivät ole opiskeluaikanaan ehtineet hankkia juurikaan työkokemusta.
Jos laskusuhdanteessa on jotain hyvää, tarjoaa se ainakin tilaisuuden arvioida kriittisesti edellisen nousukauden tuloksia ja pohtia keinoja tuolloin tehtyjen virheiden välttämiseksi jatkossa. 2020-luvun asuntorakentamista on leimannut maksimaalisen tehokkuuden tavoittelu niin tonttien rakennusoikeuden kuin asuntojen tilaratkaisujen suhteen. Seurauksena on ollut aivan liikaa varjoisia kansipihoja, paksurunkoisia keskikäytävätaloja ja yhteen suuntaan avautuvia asuntoja vailla keittiötä. Kysyimme viideltä asiantuntijalta, millä keinoilla saisimme aikaan parempaa ympäristöä sitten, kun asuntorakentaminen lähtee taas liikkeelle.
Jos laskusuhdanteessa on jotain hyvää, tarjoaa se ainakin tilaisuuden arvioida kriittisesti edellisen nousukauden tuloksia ja pohtia keinoja tuolloin tehtyjen virheiden välttämiseksi jatkossa.
Laskusuhdanne olisi suotuisa aika laittaa liikkeelle erilaisia asuntorakentamisen kehityshankkeita, selvityksiä ja ideakilpailuja: käytettävissä olisi nyt ylin kyllin ammattitaitoisia suunnittelijoita, joilla olisi kerrankin aikaa paneutua niihin. Harmillisesti näkyvissä on vain niukasti merkkejä tällaisesta toiminnasta. Kuka ottaisi siis kopin kehitystyön edistämisestä?
Tämän numeron artikkeleissa luodaan näkymiä näihin mahdollisiin kehityssuuntiin. Yhteisasuminen on teema, johon kehityshankkeissa on monen vuosikymmenen ajan ladattu paljon odotuksia, mutta joka siitä huolimatta on jäänyt Suomessa erittäin marginaaliseksi ilmiöksi, toisin kuin muissa Pohjoismaissa tai monessa Keski-Euroopan maassa. Tatu Heinola analysoi artikkelissaan, miten arkkitehti voi suunnittelupöydällään ottaa huomioon yhteisasumiseen liittyvät erityistarpeet, ja Annika Taipale kertoo kahdesta ulkomaisesta kokeilusta, joissa asumismuodon avulla on tuettu maahanmuuttajien kotoutumista ja lievitetty ikääntyneiden yksinäisyyttä. Tarja Nurmi puolestaan kirjoittaa, millaisia asumista ja työntekoa yhdistäviä projekteja berliiniläiset arkkitehdit ovat onnistuneet toteuttamaan, ja Tuuli Kanerva tarkastelee artikkelissaan omakoti- ja kerrostaloasumisten väliin jääviä typologioita.
Yksi asuntorakentamisen vakiintunut kehitysmuoto ovat olleet asuntoreformikilpailut, joita on järjestetty erilaisilla painotuksilla vuodesta 1953. Niiden tuloksena on toteutunut kourallinen asuntorakentamista uudistaneita projekteja muun muassa Helsingin Hermanniin ja Herttoniemenrantaan, mutta suurempi vaikutus kilpailuilla on ollut ollut uusien ideoiden katalyytteinä. Vuoden 1953 kilpailun satoa olivat esimerkiksi Heikki ja Kaija Sirenin maaston mukaan polveilevat tyyppirivitalot sekä Viljo Rewellin ja Eero Eerikäisen loputtoman oloinen nauhaikkunatalo, jotka molemmat jättivät jälkensä 1950- ja 1960-luvun lähiörakentamiseen. Moni lupaava idea on toisaalta jäänyt myös tyystin hyödyntämättä.
Viimeisimmät asuntoreformikilpailut järjestettiin vuosina 2018–2019, ja niissä ensimmäisen palkinnon saaneista seitsemästä projektista kolme on toistaiseksi saatu valmiiksi, yksi tosin eri paikkaan kuin alun perin oli tarkoitus. Pyysimme tutkijatohtori Jyrki Tarpiota arvioimaan, miten kilpailuissa asetetut tavoitteet ovat toteutuneet näiden kolmen projektin osalta. Hän tarkastelee kirjoituksessaan myös kahta muuta tässä numerossa esiteltävää kerrostaloa, jotka on rakennettu Oulunkylään osana Helsingin kaupungin Kehittyvä kerrostalo -ohjelmaa. Jälkimmäiset ovatkin kuvaava pari tarjolla olevista kehityssuunnista: toisessa muuntojoustavuus on viety teknisten innovaatioiden avulla Suomen oloissa aivan uudelle tasolle, toisen etsiessä uutta suuntaa massiivitiiliseinistä ja painovoimaisesta ilmanvaihdosta, joiden välillä kuviteltiin olevan peruuttamattomasti historiaa. Nähtäväksi jää, kumpi niistä näyttää tietä tulevaisuuden asumiseen. ↙