IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 1/2025 - Kaupunkimaisema
Vastarinnan paikka
Mielenilmausten, aktivismin ja vaihtoehtoisten muistomerkkien nousu haastaa kaupunkisuunnittelijoita omaksumaan joustavamman suhteen kaupunkimaisemaan.
Lauantaina 5. lokakuuta 2024 viiden aikaan iltapäivällä seurasin useiden kymmenien aktivistien kokoontumista Keskuskadun ja Kaivokadun kulmalla, Helsingin päärautatieaseman edustalla. Mielenosoittajat huusivat iskulauseita, kuten ”Vapaa Palestiina!” ja ”Lopettakaa kansanmurha!”
Mielenosoitus järjestettiin osana maailmanlaajuista protestiaaltoa, jossa vaadittiin Lähi-Itään tulitaukoa ja loppua repiville konflikteille. Mielenosoituksen järjesti Suomen Palestiina-verkosto Sumud yhteistyössä korkeakoulujen opiskelijajärjestöjen kanssa. Osana mielenosoitusta luotiin pieni taideinstallaatio, joka muistutti osallistujia ja ohikulkijoita Palestiinan jatkuvissa vihamielisyyksissä kuolleista lapsista. Väliaikainen muistomerkki sisälsi lastenvaatteita, leluja ja kirjoitettuja viestejä. Installaatio oli nähtävillä vielä useita tunteja mielenosoituksen päätyttyä ja sai huomiota uteliailta ohikulkijoilta, jotka jäivät lukemaan viestejä ja keskustelemaan mielenosoituksen järjestäjien kanssa.
Julkista tilaa on totuttu ottamaan mielenosoittajien käyttöön myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, ja protestit ovat vain yleistyneet viime vuosina. Yhteiskunnallista liikehdintää koskevissa tutkimuksissa on tunnistettu hyvin erilaisia protestiaiheita. Niihin lukeutuvat muun muassa alkuperäiskansojen, kuten saamelaisten, pitkään harjoittama vastarinta sekä erilaisten ihmisryhmien, kuten maanviljelijöiden, kaivostyöläisten ja muiden työläisten, työttömien, opiskelijoiden sekä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden oikeuksien puolustaminen. Niiden lisäksi on tietenkin ympäristöaktivismi, josta ajankohtaisin esimerkki lienee Elokapina.
Suomessa julkisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisessa tutkimuksessa on keskitytty lähinnä analysoimaan aktivistien vaatimuksia, järjestäytymistä ja viestejä sekä muiden organisaatioiden ja viranomaisten reaktioita niihin. Julkisen tilan rooli, taideinstallaatioiden käyttäminen ja julkisissa mielenilmauksissa luotavat muistomerkit ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle arkkitehtipiireissä ja muilla kaupunkisuunnitteluun liittyvillä aloilla. Vaikka kaupunkitila on jo pitkään toiminut tapahtumapaikkana erilaisille omaehtoisen yhteisöllisyyden ilmauksille, viime aikoina trendiksi on noussut se, että mielenosoittajat valtaavat kaupunkitiloja ja loihtivat väliaikaisia muistomerkkejä kiinnittääkseen huomiota laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin.
Protestien yleistyminen eri kaupungeissa korostaa kaupunkitilan ja politiikan herkkää suhdetta. Jotkut aktivistit ovat luoneet muistomerkkejä kiinnittääkseen huomiota konfliktien uhrien kärsimyksiin. Esimerkkinä tästä on Tallinnan Venäjän-suurlähetystön edustalle sisäänkäyntiä suojaavaan metalliaitaan pystytetty väliaikainen muistomerkki, joka luotiin Venäjän hyökkäyksessä kuolleiden ukrainalaisten muistoksi. Installaatio koostui Ukrainan lipuista, viesteistä, kukista, kynttilöistä ja leluista. Ohikulkijoita pyydettiin kirjoittamaan viestejä, joissa muistettiin sodan uhreja ja vaadittiin rauhaa.
Kaupunkitilaan syntyvistä, väliaikaisen ”vaihtoehtomuistomerkin” virkaa toimittavista taideinstallaatioista tulee mieleen vasta– ja antimonumentin käsite. Tällaiset epäsovinnaiset tavat kunnioittaa jonkin tapahtuman tai ilmiön muistoa ovat saaneet viime vuosikymmeninä yhä enemmän akateemista huomiota; esimerkiksi James Young, Andreas Huyssen ja Marianne Hirsch ovat kirjoittaneet juutalaisten joukkotuhon muistamisesta aina 1980-luvulta lähtien. Youngin sanoin vastamonumentit torjuvat ja määrittävät uudelleen ”julkisen muistomerkkitaiteen perinteisiä muotoja ja perusteluita”.
Toisin kuin ”tavanomaiset” muistomerkit, jotka ovat yleensä pysyviä ja jotka on pystytetty historiallisten hahmojen, tapahtumien tai arvojen kunniaksi, vastamonumentit pyrkivät nimenomaan kyseenalaistamaan, vastustamaan tai kumoamaan perinteisiä kunnioittamisen muotoja. Niiden tarkoituksena on herättää kriittistä pohdintaa, kyseenalaistaa vallalla olevia käsityksiä ja herättää muistoja vuorovaikutuksellisemmin ja väliaikaisessa tai abstraktissa muodossa.
Antimonumentit edustavat sen sijaan suoraa vastarintaa tai protestia. Nekin torjuvat monumenttitaiteen perinteet, mutta ne ovat yleensä epämuodollisempia, ne luodaan usein ilman lupaa, ne jäävät tavallisesti väliaikaisiksi ja liittyvät yleensä juuri aktivismiin.
Muistamisen ja unohtamisen prosessit ovatkin syvästi juurtuneita kaupunkimaisemaan. Yhteiskunnallisilla liikkeillä ja taiteella on poliittista valtaa muokata kaupunkitilaa, eritoten merkittäviä rakennuksia ja perintökohteita. Usein kysymys kuitenkin typistyy tai yksinkertaistuu liikaa arkkitehtuuriin ja kulttuuriperintöön liittyvässä keskustelussa sekä suunnittelukäytännöissä, joissa keskitytään tyypillisesti tavanomaisten muistomerkkien ja arvokohteiden säilyttämiseen jättämättä tilaa ristiriitaisuuksille ja soraäänille.
Yhteiskunnallisilla liikkeillä ja taiteella on poliittista valtaa muokata kaupunkitilaa, eritoten merkittäviä rakennuksia ja perintökohteita.
Vaihtoehtoisten muistomerkkien esiinnousulla on merkittäviä seurauksia arkkitehdeille, kaupunkisuunnittelijoille ja rakennusperinnön asiantuntijoille. Suunnittelun ammattilaisten on hyväksyttävä se, että kaupunkitila kuuluu myös epäsovinnaisille muistamisen ja kunnioittamisen muodoille sekä aktivismille. Se edellyttää, että kaupunkisuunnittelun asiantuntijat muokkaavat alan vallalla olevia toimintakehyksiä ja säädöksiä. Arkkitehtien, kaupunkisuunnittelijoiden ja rakennusperinnön asiantuntijoiden täytyy löytää joustavampia ja mukautuvampia työskentelytapoja, jotka ottavat huomioon myös aktivistien roolin sekä niiden kaupunkitiloja käyttävien yhteisöjen tarpeet, joihin aktivismin esiin nostamat kysymykset vaikuttavat. Alan ammattilaiset kohtaavat työssään uudenlaisia haasteita, kun he joutuvat luovimaan erilaisissa juridisissa ympäristöissä ja sovittamaan säädöksiä ja viranomaisten asenteita yhteen aktivistien ja yhteisöjen odotusten kanssa.
Ennen kaikkea kaupunkisuunnittelijoiden täytynee ymmärtää, että vaihtoehtoisilla muistomerkeillä pyritään usein nimenomaan haastamaan vallitsevaa tilannetta. Aktivistit eivät kaipaa installaatioilleen hyväksyntää tai virallista tunnustusta. Heidän pyrkimyksenään ei ole ainoastaan ottaa haltuun julkista tilaa vaan esittää laajempia vaatimuksia liittyen sotaan, väkivaltaan, epäoikeudenmukaisuuteen, ympäristöasioihin sekä valtion riittämättömiin toimiin.
Epäsovinnaisten muistomerkkien taustalla on monesti arkaluontoista ja traumaattista historiaa, johon kaupunkisuunnittelijoidenkin on suhtauduttava eettisesti ja vastuullisesti. On tärkeää löytää tasapaino perinteisten ja vaihtoehtoisten muistomerkkien välille, jotta kaupunkeihin voidaan luoda tiloja uhrien kunnioittamiseksi ja heidän yhteisöjensä tukemiseksi. Kaupunkisuunnitteluun liittyville aloille mielenilmausten yleistyminen väliaikaisine ja vaihtoehtoisine muistomerkkeineen on mahdollisuus tarkastella ja määritellä uudelleen kaupunkimaiseman roolia laajemmissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Se antaa meille myös tilaisuuden pohtia omia asenteitamme. ↙
FERNANDO GUTIÉRREZ on kaupunkitutkija ja arkkitehti, joka on väitellyt kaupunkitutkimuksen tohtoriksi UCL-yliopistosta (University College London). Hänen tutkimustyönsä keskittyy julkiseen tilaan, kaupunkien kulttuuriperintöön ja uudistumiseen.