Julkaistu lehdessä 1/2025 - Kaupunkimaisema
Lapsiystävällinen kaupunki on hitaampi, sallivampi ja kaikille parempi
Lapsiystävällisessä kaupungissa leikki saa levitä puistojen ulkopuolelle ja autolla liikkuvien täytyy joustaa, visioivat maisema-arkkitehti Mari Ariluoma ja kaupunkilapsuuteen erikoistunut tutkijatohtori Veera Moll. He keskustelivat ja löysivät lapsiystävällisemmän kaupungin suunnitteluun kahdeksan periaatetta.
1. Lapset saavat näkyä ja kuulua.
Ariluoma: Lähdettäisiinkö liikkeelle ihan perusajatuksesta. Veera, tutkit vasta valmistuneessa väitöskirjassasi kaupunkilapsuuden historiaa. Miten lapset on huomioitu kaupunkisuunnittelussa aiemmin?
Moll: Lapset tulivat osaksi Helsingin kaupunkisuunnittelua 1900-luvun aikana. Alkuun tämä näkyi lisääntyvinä leikkikenttinä, mutta sotien jälkeisissä asumalähiöissä lasten rooli oli jo keskeinen. Leikkikenttien lisäksi ympäröivän luonnon ajateltiin tarjoavan ihanteellisia paikkoja leikille. Myös moottoriliikenteen ja jalankulun erottelun ajateltiin lisäävän lasten turvallisuutta. Monessa mielessä lähiöiden voikin katsoa onnistuneen tehtävässään luoda hyviä elinympäristöjä lapsille.
Ariluoma: Samalla alkoi eri toimintojen eriyttäminen, eikö vaan?
Moll: Voidaan tosiaan ajatella, että lasten huomioiminen kaupunkiympäristössä on ollut myös toisaalle siirtämisen historiaa. Ensin leikit haluttiin kadulta leikkipaikoille, sittemmin keskustasta lähiöihin. Lasten ei ajateltu olevan sopivassa paikassa siellä missä he jo olivat, vaikkapa sisäpihoilla ja kaduilla. Samanlaiset asenteet on nähtävissä tämän päivän kaupungissa. Lasten katsotaan sopivan parhaiten heille suunniteltuihin tiloihin muun kaupungin ollessa aikuisten ja autoliikenteen temmellyskenttää. Tähän pitäisi saada muutos.
2. Etsi vaihtoehtoja autovetoiselle liikennejärjestelmälle.
Moll: Lähtisin miettimään lapsiystävällistä ympäristöä ensisijaisesti sen kautta, mikä estää lasten liikkumista ja leikkiä, ja pyrkisin vaikuttamaan siihen. Lapset leikkivät ja liikkuvat usein luonnostaan. Tähän päivään asti on uskottu, että jos vain suunnittelemme riittävän huolellisesti sekä autoliikenteelle että lasten leikille, voidaan päästä kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Näin ei kuitenkaan ole. Jos haluamme aidosti tehdä kaupunkilaislasten leikki ja liikkuminen turvalliseksi tai edes mahdolliseksi, on autoilua rajoitettava ja vauhtia hidastettava. Samalla tehdään myös tilaa niille, joiden on liikuntarajoitteen vuoksi pakko kulkea autolla. Keksitkö jonkun muun näin selkeästi lasten liikkumista ja leikkiä haittaavan tekijän?
Ariluoma: Lisäksi erilaiset hallinnolliset ja vastuukysymykset ajavat leikin tarkoituksella omiin sille tarkoitettuihin saarekkeisiin. Samalla vähän unohdetaan, että lapset käyttävät myös muuta kaupunkiympäristöä. Leikkiä ei haluta muualle, koska siihen liittyy turvallisuus- ja ylläpitokysymyksiä. Tämä kuvastaa sitä, miten kapeasti leikki ja ympäristön virikkeellisyys nähdään. Aukiot, puistot ja pihat voitaisiin nähdä kokonaisvaltaisesti leikittävinä, eikä siihen aina tarvita leikkivälineitä. Esimerkiksi luonto kaupungissa tarjoaa usein itsestään virikkeitä, joita lapset osaavat hyödyntää. Leikin tuotteistaminen ja normittaminen on tehnyt leikin ympäristöistä vähän valmiiksi pureskeltuja ja mielikuvituksettomia.
3. Lapset pääsevät kouluun kävellen ja pyöräillen.
Moll: No miten näitä asioita sitten ratkotaan? Esteetön ja kohtuuhintainen joukkoliikenne, houkuttelevat ja turvalliset jalankulku- ja pyöräilyolosuhteet ja maltilliset autoliikenteen nopeudet muodostavat hyvän lähtökohdan. Lasten asiaa voisi edistää myös niin kutsutuilla koulukaduilla, joilla henkilöautoliikennettä rajoitetaan eri tavoin. Joitakin tällaisia kokeiluja Suomessa onkin jo tekeillä. Saattoliikenteen hillitseminen tekee päiväkotien ja koulujen ympäristöt turvallisemmiksi ja miellyttävämmiksi. Tämä onkin melkoinen haaste aikana jolloin yksiköiden kokoja kasvatetaan, etäisyydet kodin ja oppilaitosten välillä kasvavat, ja houkutus kuljettaa yksityis-autolla lisääntyy. Ylipäätään kaikkien ihmisten arkimatkojen aktivoiminen olisi kansanterveyden kannalta tosi tärkeä juttu, ja siihen tulisi kannustaa myös suunnittelun keinoin.
Ariluoma: Katutilaa voisi todella hyödyntää paljon monipuolisemmin, esimerkiksi kasvillisuutta ja oleskelumahdollisuuksia lisäämällä ja integroimalla erilaisia toimintoja katutilaan. Samalla luodaan kaikille jalan ja pyörällä liikkujille parempaa ympäristöä. Erityisesti lasten ja nuorten paljon käyttämillä reiteillä olisi heidän näkökulmansa otettava vahvemmin mukaan.
Moll: Tähän liittyen myös niin kutsutut leikkikadut ovat kiinnostavia. Leikkikatujen ideana on sulkea valikoituja katuja väliaikaisesti liikenteeltä ja omistaa ne lasten leikille. Itse leikin lisäksi leikkikadut parhaimmillaan kannustavat muitakin kaupunkilaisia viettämään aikaa kadulla ja kohtaamaan toisiaan. Näistä löytyy kannustavia esimerkkejä muun muassa Briteistä, olisipa hienoa nähdä tällaisia kokeiluja Suomessakin!
4. Kokeile ja ammenna eri vuodenajoista.
Ariluoma: Asioita voi tosiaan tehdä myös kevyesti kokeillen. Kokeiluista pitäisi myös ottaa oppia ja tehdä onnistuneista ratkaisuista pysyvämpiä. Esimerkiksi Töölönlahden väliaikainen puisto on onnistunut, koska se ei ole pelkästään leikkiä, vaan siellä viihtyvät myös vanhemmat ja nuoret. Pari vuotta sitten Helsingissä kantakaupungin kesäkaduille tuotiin puunrunkoja kiipeiltäväksi, ja lapset löysivät nämä heti. Väliaikaisilla kokeiluilla voidaan testata aika radikaalejakin ratkaisuja katutilassa. Kun ratkaisut eivät ole heti pysyviä, voidaan ravistella vähän esimerkiksi edellä mainittuja hallinto- ja vastuukysymyksiä.
Moll: Ilahduttaa, kun talvella lapset ottavat haltuun esimerkiksi lumikasoja. Voisiko tätä jotenkin tukea? Ja voisiko vuodenajoista ammentaa enemmänkin? Talvella lumikasat, kesällä vaikka kauppatorin kupeeseen joku pieni kesäinen “leikkitori”, räntäsateeseen puitteet kunnon kuraleikeille, entä onko pimeys vain ongelma vai voisiko sitäkin jotenkin hyödyntää, mitä mieltä?
Ariluoma: Hyviä ajatuksia. Ainakin Helsingistä on puuttunut lapsille ja samalla lapsiperheille houkuttelevia kohteita kantakaupungista. Ja turvallisia paikkoja lumileikkeihin pitäisi tosiaan olla kaupungissakin. Esimerkiksi puhdasta lunta voitaisiin kasata johonkin leikittäväksi. Talvinen leikkikatu voisi olla sellainen, mikä jätetään pääosin auraamatta ja sinne saa rakentaa lumilinnoja.
5. Ympäristössä on virikkeitä monipuoliseen liikkumiseen.
Moll: Aina ei tietenkään tarvitse suunnitella varta vasten leikille ja lasten liikkumiselle. Riittää, että ympäristö on riittävän turvallinen eikä leikkiä ja liikkumista estetä.
Ariluoma: Juuri näin. Tuntuu, että leikillisiä kaupunkitiloja syntyy sopivalla hallitsemattomuudella tai vaivihkaa. Esimerkkinä tulee mieleen taidemuseo Amos Rexin katto, joka olisi varmaan kielletty, jos se olisi nimetty esimerkiksi kiipeiltäväksi aukioksi. Mutta koska se vain ”ilmestyi”, niin vastuukysymyksetkin kummasti liukenivat. Samalla tavalla ollaan saatu suunniteltua esimerkiksi skeitattavaa kaupunkitilaa; kun sitä ei ole erikseen nimetty skeittipaikaksi, niin vastuukysymykset ja mahdolliset ongelmat katoavat. Niin hassua kuin se onkin, tietyn sanan jättäminen pois suunnitelmista saattaakin mahdollistaa jonkin toiminnon.
Moll: Toisaalta voidaan myös ajatella, että rakennetut leikkiympäristöt ovat jo niin vakiintuneita, että etenkin aikuiset tarvitsevat niitä merkkinä siitä, että tänne kuuluu tuoda lapset leikkimään. Toisin sanoen myös varsinaiset leikkipuistot ovat tärkeitä perheiden arkisia kohtaamispaikkoja, vaikka niitäkin voisi viedä kunnianhimoisempaan ja laajempia ikäryhmiä houkuttelevaan suuntaan. Leikkiin ja liikkumiseen houkuttelevan kaupunkiympäristön kehittämisen ei kuitenkaan tulisi rajoittua yksin leikkipuistoihin.
Ariluoma: Myös esimerkiksi aukioista halutaan yleensä kaupunkilaisten kohtaamispaikkoja, mutta usein haasteena on kaupunkitilan elävöittäminen. Aukioille kannattaisi luoda oleskelun lisäksi mahdollisuuksia spontaaniin leikkiin ja liikkumiseen, esimerkiksi leikittävän taiteen avulla.
6. Lapsilla on mahdollisuus luontokosketukseen arkiympäristössään.
Ariluoma: Myös lähiluonto on yksi tärkeimmistä kestävän ja lapsiystävällisen kaupungin kriteereistä. Monissa lähiösuunnittelun kohteissa on aikanaan ollut ajatus, että lapsi voi kulkea itsenäisesti, ja viheralueet muodostavat katkeamattomia verkostoja. Helsingin Myllypuro ja Länsi-Herttoniemi ovat hyviä esimerkkejä. Nämä alueet ovat edelleen toimivia tästä näkökulmasta. Tiiviisti rakennetussa ympäristössä voi myös olla luontoa, ratkaisut ovat vain erilaisia, esimerkiksi juuri katutilaa tai kattoja voidaan hyödyntää.
Moll: Tosiaan jo Otto-Iivari Meurman kirjoitti Asemakaavaopissaan vuonna 1947, että lasten virkistystarvetta ei voi tyydyttää vain leikkikentillä, vaan lisäksi tarvitaan luonnontilaan jätettyjä kiipeily- ja mäenlaskukallioita sekä metsiköitä, joissa voi leikkiä piilosta tai kiipeillä puihin. Tämä ymmärrys lasten ja muidenkin kaupunkilaisten tarpeesta luontoon on tärkeää pitää mielessä ja tutkia huolella lähiöitä täydennysrakennettaessa ja totta kai myös keskustaa kehitettäessä.
7. Monipuolinen koulu- tai päiväkotipiha kannustaa viettämään aikaa ulkona.
Ariluoma: Viime aikoina on käyty julkista keskustelua koulu- ja päiväkotien suuryksiköistä ja ajavatko ne lapsen etua. Paikoin suuntaus pidentää lasten arjen välimatkoja ja heikentää mahdollisuuksia aktiiviseen liikkumiseen. Lisäksi tiiviissä kaupunkirakenteessa suuryksiköille ei enää pystytä järjestämään riittäviä ulkotiloja. Pihoista tehdään tällöin ennen kaikkea kulutusta kestäviä, mikä harvoin tarkoittaa luonnon-ympäristön kaltaista materiaalimaailmaa ja virikkeitä. Pihat eivät pysty vastaamaan lasten tarpeisiin moneltakaan osin, ja paine hyödyntää kaupunkiympäristöä laajemmin lasten kanssa liikkumiseen kasvaa.
Teoriassa lähiympäristöä voitaisiin hyödyntää laajemmin koulujen ja päiväkotien toiminnan jatkeena. Tällöin koko kaupunki, tai ainakin koulun lähistö, voitaisiin nähdä oppimisympäristönä ja suunnitella siitä lähtökohdasta, esimerkiksi Pariisin koulukatujen tapaan. Käytännössä kaikki tämä vaatii tietenkin koulujen ja päiväkotien henkilöstöltä resursseja ja tahtoa hyödyntää näitä mahdollisuuksia. Kaupunkisuunnitteluprojekteissa voisi ylipäätään ottaa lähimmän koulun oppilaat mukaan pohtimaan näitä kysymyksiä.
8. Lasten näkökulma ja ideat rikastavat suunnittelua.
Ariluoma: Lapsia osallistetaan harvoin kaupunkisuunnitteluun tai se jää pintapuoliseksi, ja lopulliset päätökset perustuvat usein aikuisten näkemyksiin turvallisuudesta tai vastuusta. Oppimisympäristöhankkeissa lapset otetaan kyllä mukaan ideoimaan, mutta riippuu paljon suunnittelijoista ja aikuisista, miten ideat otetaan vastaan.
Moll: Vaatii tosiaan viitseliäisyyttä, resursseja ja motivaatiota pohtia eri-ikäisille lapsille sopivia menetelmiä, joilla suunnitella yhdessä.
Ariluoma: Hyvin tyypillisesti kaupunkisuunnitteluhankkeessa saatetaan esimerkiksi ajatella, että eihän tässä ole mitään, mihin lapset voisivat vaikuttaa. Oikealla tavalla toteutettuna lapset voivat kuitenkin tuoda keskusteluun arvokkaita näkökulmia, esimerkiksi usein luonto ja sosiaalisen kohtaamisen paikat korostuvat lasten toiveissa.
Moll: Lapsivaikutusten arviointi on yksi työkalu lapsiystävällisyyden edistämisessä ja sitä soisi kehitettävän aktiivisesti ja sovellettavan kaupunkeja kehitettäessä. ↙
VEERA MOLL on kaupunkilapsuuteen erikoistunut tutkijatohtori Tampereen yliopiston liikenteen tutkimuskeskus Vernessä.
MARI ARILUOMA on Nomaji maisema-arkkitehtien perustajaosakas.
Kirjoitusprosessissa on ollut mukana myös Lotta Jalava.