Julkaistu lehdessä 5/2024 - Rajojen ylityksiä

Pääkirjoitus

Sulkeutuvat rajat

Kristo Vesikansa

Suomen itsenäisyyden ajalta löytyy vain kourallinen ulkomaisten arkkitehtien tänne suunnittelemia rakennuksia. Toisaalta Suomi on jäänyt naapureistaan jälkeen myös suunnitteluosaamisen viennin saralla.

Rajaturvallisuus, huoltovarmuus, tullimuuri. Poliittisen keskustelun käsitteistö on muuttunut muutamassa vuodessa kovin raadolliseksi. Vielä hetki sitten vaikutti, että kansainvälinen yhteistyö, vapaa liikkuvuus ja kulttuurinen moninaisuus olivat lähes kaikkien jakamia arvoja, mutta nyt poliitikot ympäri maailmaa kilpailevat, kuka rakentaa korkeimman muurin pysäyttääkseen muuttoliikkeen tai suojatakseen kotimaista teollisuutta. Rajojen ylittäminen muuttuu yhä hankalammaksi niin ihmisille, tavaroille kuin ideoillekin.

Tällä kaikella on väistämättä vaikutuksia myös arkkitehtuurin tekemiseen. Rakennusalalla valtionrajat ovat muutenkin olleet vaikeasti ylitettäviä. Kun EU:n sisämarkkinoita luotiin muutama vuosikymmen sitten, arkkitehtuurisuunnittelunkin kuviteltiin – tai pelättiin – avautuvan kansainväliselle kilpailulle. Kansalliset säädökset, toimintatavat ja kulttuurierot osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, eikä edes tekoäly taida tuoda tähän olennaista muutosta.

Suomea on syystäkin pidetty erityisen suljettuna markkinana. Jos unohdetaan vieraiden valtojen rakennuttamat lähetystöt, Suomen itsenäisyyden ajalta löytyy vain kourallinen ulkomaisten arkkitehtien tänne suunnittelemia rakennuksia. Tässä suhteessa maamme oli huomattavasti avoimempi kansainvälisille vaikutteille 1800-luvun lopulla, jolloin ei ollut mitenkään tavatonta tilata kirkon, teatterin tai kaupungintalon piirustuksia Tukholmasta tai Pietarista tai tehdasrakennuksen suunnitelmia Englannista. Venäjän armeijalla oli lisäksi käytössään oma suunnittelijakuntansa monenlaisia rakennustehtäviä varten.

Viime aikoina tilanne on toki hieman muuttunut, ja ulkomaisilta toimistoilta haetaan mielellään visioita niin kaupunkisuunnitteluun kuin yksittäisiä rakennuksia varten. Polku lennokkaasta ideasta rakennetuksi ympäristöksi on silti usein kovin kivikkoinen, ja monta hienoa suunnitelmaa on jäänyt piirustuspöydälle. Silloinkin kun on päästy rakentamaan, kuten vaikkapa Pasilan keskuskortteli Triplan tai Helsingin Telakkarannan tapauksissa, on toteutussuunnittelu usein tehty kokonaan kotimaisin voimin. Jotain olennaista lopputuloksesta jää tällöin puuttumaan, vaikka suunnittelijat olisivat kuinka kokeneita ja ammattitaitoisia tahansa. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että ulkomaisilta toimistoilta halutaan vain päättäjille myytävä konsepti, minkä jälkeen projektin toteutus hoidetaan tuttujen yhteistyökumppaneiden kesken. Näissä prosesseista suomalaisilla toimijoilla olisi paljon opittavaa muista Pohjoismaista, joissa yhteistyö ulkomaisten arkkitehtitoimistojen kanssa on jo arkipäivää.

Onko maabrändin rakentaminen Alvar Aallon ja Eliel Saarisen varaan estänyt nykyarkkitehtuuriamme profiloitumasta kiinnostavana ilmiönä?

Suomi on jäänyt naapureistaan jälkeen myös suunnitteluosaamisen viennin saralla. Kun tanskalaiset arkkitehtitoimistot saavat melkein 15 prosenttia tuloistaan ulkomailta, jää osuus Suomessa murto-osaan tästä. Tämän numeron kirjoituksissa tilannetta ruoditaan useista näkökulmista. Esiin nousee muun muassa arkkitehtitoimistojen pieni koko, kansainvälisen kilpailun koveneminen, koulutuksen liiallinen pragmaattisuus ja rakennusalan epäinnovatiivisuus. Entä onko maabrändin rakentaminen viime vuosisadan klassikkojen, erityisesti Alvar Aallon ja Eliel Saarisen varaan, kääntynyt jo itseään vastaan ja estänyt nykyarkkitehtuuriamme profiloitumasta kiinnostavana ilmiönä?

Arkkitehtuurin kansainväliseen kilpailukykyyn liittyy myös ulkomaisen osaamisen hyödyntäminen. Arkkitehtikoulujemme maisteriohjelmiin otetaan tätä nykyä runsain mitoin ulkomaisia opiskelijoita, mutta satsaukset menevät suurelta osin hukkaan, kun valmistuneet eivät integroidu suomalaiseen työelämään. Nykyisen hallituksen lyhytnäköinen maahanmuuttopolitiikka ei myöskään tee Suomea yhtään nykyistä houkuttelevammaksi maaksi ulkomaisille asiantuntijoille. Kysyimme siksi neljältä Suomeen muuttaneelta ulkomaiselta arkkitehdilta, miten integraation esteitä voitaisiin heidän mielestään parhaiten tasoittaa.

Tässä numerossa esiteltävät projekti edustavat erilaisia tapoja tehdä rajoja ylittävää suunnittelua. Asuinkerrostalo Meander on harvinainen synteesi kansainvälisen nimiarkkitehdin – jälleen kerran Steven Holl – visiosta ja suomalaisen asuntotuotannon käytännöistä. Samalla se todistaa vanhan hokeman arkkitehtuurista kestävyyslajina – projektin toteutuminen vei perätä 18 vuotta, mutta suunnittelijat jaksoivat pitää kiinni alkuperäisestä ideastaan. Nanchangin oopperatalo on puolestaan jo kolmas PES-Arkkitehtien Kiinaan toteuttama näyttämörakennus. Suomalaisista arkkitehtitoimistoista se onkin menestynyt ylivertaisesti Kaukoidän markkinoilla. Suomesta ja Sveitsistä käsin toimiva Helsinkizurich on täydentänyt suojeltua kirkkorakennusta Zürichissä hillityllä lisärakennuksella, ja katalonialais-suomalainen Bach-arkktiehtitoimisto on uudistanut perusteellisesti 1900-luvun alun kerrostalon kotikaupungissaan Barcelonassa. ↙