Julkaistu lehdessä 4/2024 - Väri
Väritön vuosikymmen
Väri on arkkitehtuuriin erottamattomasti kuuluva ominaisuus, jolla on kuvataiteen kehityksestä erillinen perinteensä.
”Koko arkkitehtikunta näyttää kärsivän totaalista värisokeutta. Arkkitehdit eivät näe ilmoitusten väriloistoa talon seinillä, eivät liioin naisten pukukankaitten värien lämpöä, eivätkä – pelkään pahoin – huomaa heidän silmiensä taivaansineä. He eivät halua tietää mitään kemistien valloituksista näiden löytäessä uusia keltaisia ja oransseja ja laajentaessa purppuran ja violetin nykyisilläänkin kaunista väriskaalaa, näistä tutkijoista jotka ovat syventäneet sinisen ja vihreän säteilyn ja rikastuttaneet ’nähtävissä olevien’ värien viuhkaa siinä määrin, että renessanssin maalari olisi hämmästyksen lyömä ne nähdessään.”
Oheisen lainauksen voisi helposti kuvitella kritiikiksi nykyarkkitehtuurin värittömyyttä kohtaan, mutta se on itse asiassa peräisin ranskalaisen kuvataiteilija Edgard Pillet’n puheenvuorosta Arkkitehti-lehdessä vuonna 1953. Taustana oli Pillet’n ja hänen hengenheimolaistensa kampanja eri taidemuotojen uudeksi synteesiksi, tällä kertaa abstraktin muotokielen merkeissä. Lähetystehtävä toi Pillet’n Helsinkiin asti, jonne perustettiin hänen aloitteestaan kansainvälisen Groupe Espace -ryhmän osasto. Suomalaisella kulttuurikentällä ryhmän vaikutus jäi kuitenkin vaatimattomaksi, vaikka sen tuloksiksi voi lukea Aarno Ruusuvuoren yhteistyöt Jaakko Somersalon ja Anitra Lucanderin kanssa muun muassa Weilin & Göösin painotaloa (1964), Roihuvuoren ala-astetta (1967) ja Helsingin kaupungintaloa (1970) suunniteltaessa.
Uuden synteesin tavoittelun seurausta oli myös – ehkä tahattomasti – ajatus, että värien käyttö on varsinaisesta arkkitehtisuunnittelusta erillinen asia, joka on parempi jättää kuvataiteilijoiden tai muiden värispesialistien tehtäväksi. Ajattelutapa näkyy edelleen siinä, että arkkitehtuurin opinnoissa väreihin paneudutaan lähinnä taideopetuksen yhteydessä, vaikka ammattitaidon kannalta hyödyllisempää olisi yhdistää aihepiiri suunnittelukursseihin.
Arkkitehtuurin opinnoissa väreihin paneudutaan lähinnä taideopetuksen yhteydessä, vaikka ammattitaidon kannalta hyödyllisempää olisi yhdistää aihepiiri suunnittelukursseihin.
Tätä numeroa on lähdetty tekemään toisesta näkökulmasta: väri on arkkitehtuuriin erottamattomasti kuuluva ominaisuus, jolla on pitkät ja moninaiset, kuvataiteen kehityksestä erilliset perinteensä. Tärkeän panoksen sisällön ideointiin ovat antaneet maisema-arkkitehti Saara Pyykkö ja arkkitehti Kati Winterhalter, jotka edustavat väritutkimukseen syventynyttä monialaista ammattilaisten joukkoa maassamme. Artikkeleissaan he avaavat tutkimuksen merkitystä käytännön suunnittelutyön kannalta.
Mutta miksi tehdä väriin keskittyvä numero juuri nyt, kun koko asia näyttää lähestulkoon kadonneen arkkitehtuurin keinovalikoimasta, tai ainakin keinot ovat huomattavasti niukemmat kuin vielä muutama vuosi sitten? Tilanne oli aivan toinen Arkkitehti-lehden edellisen värinumeron ilmestyessä vuonna 2010. Silloin oltiin edellisen väritrendin aallonharjalla, ja suurinta muotia olivat hehkuvat tehostevärit ja huimaavat pikselijulkisivut. Vastareaktio oli varmasti tarpeen, mutta kun uusilla asuinalueilla vastaan tulee lähinnä synkänruskeita, sameanharmaita ja hailakankeltaisia tiilijulkisivuja, vaihtoehdottomuus alkaa tympiä. Edes uudelleen herännyt kiinnostus 1980-luvun postmodernismia kohtaan ei ole meillä johtanut värikkyyteen tai leikkimielisyyteen, vaan pikemminkin muodonannon kurinalaisuuteen ja monokromiaan.
Vaikuttavaa arkkitehtuuria voi tietysti syntyä monista lähtökohdista, myös hillityn väripaletin pohjalta, kuten tässä numerossa esiteltävät projektit osoittavat. Jyväskyläläisissä opiskelija-asunnoissa vaalean tiilikuoren sisältä löytyy intensiivisen punainen keskusaula, ja helsinkiläisen asuinkorttelin identiteetti rakentuu kolmen erivärisen rakennuksen vuoropuhelusta. Lamminrahkan koulukeskus puolestaan edustaa vankkaa materiaalien ominaisväreihin nojaavaa traditiota. Korkeimman hallinto-oikeuden peruskorjauksessa arkkitehdit ovat seuranneet tunnollisesti edellisen, 1980-luvulla tehdyn peruskorjauksen väritystä ja osittain tehneet oman tulkintansa 1950-luvun värimaailmasta. Restaurointi tuntuu muutenkin olevan se arkkitehtuurin osa-alue, jossa tällä hetkellä nähdään rohkeinta värinkäyttöä.
Jokaisella trendillä on luonnollisesti oma elinkaarensa, ja on helppo ennustaa myös nykyisen suuntauksen hiipuvan ennen pitkää. Mutta mitä sen tilalle, siihen ei vielä näytä olevan selkeää vastausta. Taidamme olla yhtä hukassa kuin edellisen värinumeron ilmestyessä 14 vuotta sitten, jolloin tuloillaan olleesta monokromaattisesta suuntauksesta ei ollut tietoakaan. Toivottavasti edessä on ainakin hitusen värikkäämpi tulevaisuus. ↙