Julkaistu lehdessä 2/2024 - Aine ja äly
Tekoäly ei synny tyhjästä
Ennen kuin voimme puhua tekoälysovellusten mahdollisuuksista, on syytä ymmärtää, mitä tekoälyn tuottamiseen vaaditaan, kirjoittaa Ville Paananen.
Tekoälyn historia on vaiheikas, mutta karkeana yleistyksenä tietotekniikan kehitys voidaan nähdä abstraktiotasojen kasvamisena: kompleksiset tekoälyn sovellukset muuttuvat yhä läpinäkymättömämmiksi, sillä niiden ymmärtäminen vaatii käsitystä syväoppimisesta, datan louhinnasta ja luokittelusta, ja globaalisti hajautetuista tietokonejärjestelmistä, puhumattakaan tietotekniikan sosiaalisista ja ympäristöllisistä vaikutuksista. Tekoälyn vaikealukuisuuden takia koen, että ennen kuin voimme puhua tekoälysovellusten mahdollisuuksista, on syytä ymmärtää tekoälyä materiaalisesta näkökulmasta: mitä tekoäly on ja mitä sen tuottamiseen vaaditaan?
Tekoälysovellukset saattavat helposti näyttäytyä vain yksittäisen laskennan tuloksena, mutta niiden taustalla on paljon sekä datan louhimista ja käsittelyä että energiaintensiivistä laskentaa. Lisäksi suuri osa tekoälyn käyttämästä datasta tuotetaan manuaalisesti. Tämä datan luokittelutyö on yksitoikkoista ja henkisesti kuormittavaa: globaalit alihankintayritykset rekrytoivat työntekijöitä usein minimipalkalla ja puutteellisilla mielenterveyspalveluilla suodattamaan internetin aineistoista muun muassa väkivaltaista ja pornografista sisältöä. Käsitteenä ”tekoäly” suodattaa tällaisesta työstä arvokasta raaka-ainetta tietokoneprosessoinnille mutta samalla ylenkatsoo ja yksinkertaistaa ihmiskognition arvoa. Dataan pohjautuvat tekoälytyökalut ovat siis vieläkin suurelta osin manuaalisen työn tulosta ja nojautuvat globaalin markkinatalouden ulkoistamislogiikkaan.
Ihmisvoimin luokitellun datan lisäksi tarvitaan myös tekoälymallien opettamista, mikä vaatii massiiviset määrät prosessointitehoa ja niille rakennettuja datakeskuksia. On arvioitu, että vuoteen 2027 mennessä tekoälyn käyttämä energia on verrattavissa Ruotsin tai Hollannin vuosittaiseen energiankulutukseen. Tietotekniikan laajan verkottuneisuuden vuoksi on vaikea tehdä tarkkoja energialaskelmia, mikä tekee vaikutusten arvioinnin vaikeaksi. Silti, jos tekoäly tulee osaksi arkkitehtuurisuunnittelua, suunnitteluprosessin työkalut alkavat vaikuttaa osaltaan hiilijalanjälkeen.
Onko tekoälyä käyttävillä arkkitehdeilla vastuu tehdä työtä reilumman ja kestävämmän tekoälyn eteen?
Tarjoaako tekoäly sellaisia suunnitteluvaihtoehtoja tai -prosesseja, jotka kompensoivat siihen käytetyt resurssit? Voiko kestävää arkkitehtuurisuunnittelua vaativassa maailmassa olla tilaa myös tekoälyjärjestelmille? Jos emme osaa itse kuvata tekoälyn toimintaa, miten voimme opettaa tulevaisuuden suunnittelijoita tekemään valintoja sen käytöstä? Näihin kysymyksiin vastaaminen vaatii yksittäistä tekoälysovellusta laajempaa tarkastelua ja ymmärrystä siitä, millainen rooli OpenAI:n kaltaisilla teknologiayrityksillä on globaalien valta-asemien muodostamisessa ja ylläpitämisessä. Vaihtoehtoisesti, jos arvostamme tekoälysovellusten dataan pohjautuvaa prosessointia ja synteesejä, voimmeko tehdä työtä sen eteen, että tekoälyn data edustaa arvojemme mukaista maailmankuvaa? Olisiko tekoälyä käyttävillä arkkitehdeilla vastuu tehdä työtä reilumman ja kestävämmän tekoälyn eteen?
Tällaisen globaalin ja materiaalisen tarkastelun myötä myös Arkkitehti-lehdessä viime vuosina puhuttaneet ekologia ja posthumanismi nousevat osaksi tekoälykeskustelua. James Bridlen vuonna 2022 ilmestynyttä kirjaa Ways of Being lainaten, emme tarvitse tekoälyä, vaan tarvitsemme kaikkien öttiäisten, mönkijäisten, lentelijöiden, pörrääjien ja ihmisten oikeaa älyä. Tähän nojaten abstraktiin ja ”jossain tuolla” tuotettuun tekoälyyn pohjautuva äly tuntuu lähinnä riistävältä ja köyhdyttävältä. En ole itse vakuuttunut, että meillä on varaa siihen tekoälyyn, joka meille nyt näyttäytyy. ↙
VILLE PAANANEN on tietotekniikan väitöskirjatutkija ja arkkitehtuurin kandidaatti Oulun yliopistossa.