Julkaistu lehdessä 2/2024 - Aine ja äly
Tiedolla on väliä
Tekoälyyn liittyviin arvailuihin suunnittelun tehostumisesta ja arkkitehtien tekemisestä tarpeettomaksi ei kannata suhtautua vielä kovin vakavasti, mutta on hyvä pohtia, miten paljon arkkitehdin työssä todella on sellaista, josta vain ihmismieli voi selviytyä, kirjoittaa Arkkitehti-lehden päätoimittaja Kristo Vesikansa.
Tämän numeron aiheena on kaksi muutostrendiä, jotka saattavat vaikuttaa peruuttamattomasti siihen, miten suunnittelemme ja toteutamme rakennuksia ja kaupunkeja – ehkä myös siihen, mitä niistä ajattelemme. Tekoälyn kehittyminen tulee ensinnäkin muuttamaan suunnittelun käytäntöjä tavoilla, joita voimme tässä vaiheessa lähinnä vain arvailla. Toisaalta rakentamisen ilmastopäästöjen radikaali pienentäminen johtaa väistämättä paitsi uudenlaisiin toimintatapoihin myös materiaalipaletin uudistumiseen – ja sitä kautta uudenlaiseen arkkitehtuuriin.
Julkinen keskustelu tekoälystä ja sen vaikutuksista yhteiskunnan eri sektoreilla ponnahti uudelle tasolle reilu vuosi sitten, kun ChatGPT:n kaltaiset sovellukset tekivät selväksi, ettei kyse ole enää tieteiskuvitelmista vaan käynnissä olevasta teknologisesta vallankumouksesta. Arkkitehtuurista puhuttaessa huomio on tosin keskittynyt melko pinnallisiin tai toissijaisiin aiheisiin, kuten siihen, että tekoälyn avulla voidaan helposti tuottaa kenen tahansa elävän tai kuolleen tähtiarkkitehdin kädenjälkeä mukailevia visualisointeja. Teknologian todelliset mahdollisuudet – ja uhkakuvat – piilevät kuitenkin aivan muualla.
On myös esitetty arvioita, että tehostamalla suunnittelua tekoäly tulee tekemään suuren osan arkkitehdeista tarpeettomaksi, monien muiden korkeasti koulutettujen ammattilaisten tavoin, ja että jatkossa pienet ketterät toimistot suoriutuvat tehtävistä, jotka nyt edellyttävät kymmenien arkkitehtien työpanosta. Käynnissä oleva toimistojen keskittyminen olisikin siten tulossa yllättäen tiensä päähän. Samankaltaisia ennustuksia esitettiin kuitenkin jo 1980-luvulla, kun arkkitehtitoimistot alkoivat siirtyä käsin piirtämisestä cad-ohjelmistoihin, mutta kehitys kulkikin aivan päinvastaiseen suuntaan. Näihinkään arvailuihin ei siksi kannata suhtautua vielä kovin vakavasti, mutta tulevaisuuden varalta on hyvä pohtia, miten paljon arkkitehdin työssä todella on sellaista, josta vain ihmismieli voi selviytyä: 50, 20 vai 5 prosenttia?
Itse suunnittelun uudistumisen ohella arkkitehtien työkenttään tulevat vaikuttamaan tekoälyn mukanaan tuomat taloudelliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset. Esimerkiksi israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari on maalannut varsin synkän kuvan tulevaisuudesta, jossa massatyöttömyys koituu kohtaloksi suurimmalle osalle ihmiskuntaa, autoritaariset hallinnot valvovat alamaistensa jokaista liikettä, ja pääomat kasautuvat muutamille dataa hallinnoiville suuryrityksille. Mikä on arkkitehtuurin rooli tällaisessa maailmassa?
Miten paljon arkkitehdin työssä todella on sellaista, josta vain ihmismieli voi selviytyä: 50, 20 vai 5 prosenttia?
Jotta saisimme jonkinlaisen yleiskuvan edessä olevasta tiestä, olemme pyytäneet tähän numeroon puheenvuoroja asiantuntijoilta, jotka ovat perehtyneet tekoälyyn eri näkökulmista. Teknologian tarjoamien mahdollisuuksien lisäksi esiin nousee monia visaisia ongelmia, kuten tekoäly-yritysten epäeettiset toimintatavat ja datakeskusten suuret ilmastopäästöt. Niihin ja moniin muihin ongelmiin olisikin löydettävä kestävät ratkaisut ennen kuin teemme lopullisen loikan tekoälyn aikakaudelle.
Vaikka laajempi keskustelu tekoälyn yhteiskunnallisista vaikutuksista on viime vuosien ilmiö, luotiin alan tutkimuksen suuntaviivat jo 1940-luvulla, ja suomalaisistakin lehdistä löytyy mainintoja tekoälyn vaikutuksista arkkitehtuuriin ja yhdyskuntasuunnitteluun jo puolen vuosisadan takaa. Arkkitehti-lehdessä uuden teknologian vaikutuksista suunnittelun käytäntöihin on keskusteltu 1960-luvulta lähtien. Arkkitehdeillä ei tuolloin ollut vielä tietokoneita käytössään, mutta muodikkaasta kybernetiikasta toivottiin tukea aiempaa rationaalisempien suunnittelumenetelmien kehittämiseen. Mikrotietokoneiden ilmannuttua arkkitehtitoimistoihin 1980-luvulla puheenaiheeksi nousi cad-ohjelmistojen vaikutus suunnitteluprosessiin ja ammattikuvaan, ja koneiden suorituskyvyn parannuttua 2000-luvulla algoritmit alkoivat näyttää arkkitehtuurin uudelta viisasten kiveltä.
Kun lukee lehden vuosikertoja näiltä ajoilta, ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten samat kysymykset ovat vaivanneet arkkitehteja vuosikymmenestä toiseen: Kahlitseeko tietotekniikka suunnittelijaa, vai vapauttaako se rutiinitehtävistä luovaan työhön? Lisääkö vai vähentääkö teknologia arkkitehtien vaikutusvaltaa rakennushankkeissa? Kuten tämän numeron puheenvuoroista käy ilmi, ovat ne edelleen ajankohtaisia, vaikka tekniikka onkin kehittynyt monta harppausta eteenpäin.
Numeron toisena teemana on ilmastokriisin myötä herännyt tarve kehittää nykyisille rakennusmateriaaleille vähähiilisempiä ja pitkäikäisempiä vaihtoehtoja. Tämä on johtanut niin tuotantomenetelmien uudistamiseen, materiaali-innovaatioihin kuin teollistumisen myötä marginalisoituneiden tekniikoiden elvyttämiseen. Esiteltävät projektit havainnollistavat, millaisia muotoja ajattelutapa on saanut suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa. Mukana on erilaisia massiivipuurakennuksia, kennoharkoista muurattu kerrostalo ja olkielementeillä eristetty pientalo. Vaikka päämotiivina materiaalivalinnoille onkin ollut ympäristöystävällisyys ja rakenteiden vikasietoisuus, osoittavat projektit myös sen, että uusi materiaalipaletti johtaa uudenlaisiin ilmaisukeinoihin – tai ainakin välillä unohdettujen aiheiden paluuseen. ↙