IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2024 - Aine ja äly
Viisas ruumis
Entä jos kestävämpi tapa rakentaa hahmottuu paremmin aistien ja tunteiden kautta?
Teksti on osa Mitä tutkin tänään? -sarjaa. Palstalla arkkitehdit ja tutkijat jakavat ajankohtaisia ajatuksia työpöydältään.
Tuijotan muovilaatikkoa, jonka sisällä on olkipuuroa ja valkoista hyhmää ja yritän hahmottaa, onko sitä merkittävästi enemmän kuin viime viikolla. Odotan, että osterivinokas kasvaisi riittävästi ja pääsisin tekemään arkkitehtuuria yhdessä sen rihmaston kanssa ja pohtimaan samalla suhdettamme rakennusmateriaaleihin. Yhtenä päivänä ladon tiiliä kasveja ympäröiviin muureihin ja toisena päivänä sanoja tutkimusartikkeliin. Tunnustelen saven koostumusta käsissäni ja samalla uusia ajatuksia mielessäni. Tapaan eri alojen tutkijoita, rakentajia ja muita inhimillisiä ja ei-inhimillisiä olentoja. Toivon, että käytäntölähtöinen tutkimus avaa minulle mahdollisuuden kurottaa toisenlaisten tietämisen tapojen suuntaan ja laajentaa menetelmien kirjoa laadullisessa tutkimuksessa.
Jotta nykyisen rakennustapamme aiheuttaman ympäristökuormituksen terä saadaan taitettua, meidän on yhtäältä etsittävä teknisiä ratkaisuja, uusia materiaaleja ja keinoja pienentää energiankäyttöä. Samalla meidän on syytä katsoa myös olemassaolomme muihin ulottuvuuksiin etsiessämme uutta tapaa rakentaa tasapainoista tulevaisuutta itsemme ja toistemme kanssa tällä planeetalla. Maailma ei ole rationaalinen palapeli, josta voisimme itse irtaantua tai jota voimme ratkoa pala kerrallaan odottaen toiveikkaasti täydellisen, yhtenäisen kuvan muodostumista. Omaa toimintaammekaan ei ohjaa vain looginen ajattelu vaan myös tunteet, tuntemukset ja mukanamme kulkeva monimutkainen ja alati muuttuva erilaisten elollisten ja elottomien olentojen ja aineiden yhteisö, jonka kaikkia toimintamekanismeja emme vielä edes ymmärrä. Jotta pääsemme toisenlaisen tiedon äärelle, meidän on syytä tarkastella myös tapaamme muodostaa ja järjestellä tietoa. Aistinvaraista, ruumiillista, kokemusperäistä, alkuperäiskansojen tai ei-inhimillisten olentojen tietoa ei ole aina pidetty tietona ensinkään. Taitona ja perimätietona ehkä, muttei sellaisena luotettavana tietona, jota oltaisiin käytetty päätöksenteon pohjana politiikassa tai vaikkapa rakentamisessa.
Jotta pääsemme toisenlaisen tiedon äärelle, meidän on syytä tarkastella myös tapaamme muodostaa ja järjestellä tietoa.
Juhani Pallasmaa ja muut fenomenologit ovat puhuneet moniaistisen ja kehollisen kokemisen ja tekemisen tärkeydestä jo pitkään. Neurotieteet tukevat tätä ajattelua, ja esimerkiksi arkkitehtuurikriitikko Sarah Williams Goldhagen on kirjoittanut siitä, miten ympäristön havainnointi on mielen, kehon ja ympäristön yhteispeliä. Aasialaisissa filosofioissa ja alkuperäiskansojen tietojärjestelmissä älyn ja kehollisten tuntemusten välillä ei ole koskaan ollut tarkkarajaista jakoa, ja viime aikoina myös länsimaisessa ajattelussa on alettu nähdä samansuuntaisia virtauksia. Esimerkiksi mikrobiologian tasolla on tieteellistä näyttöä siitä, miten ihmisen suolistomikrobisto vaikuttaa aivojen toimintaan. Mitä tai kenen aikaansaamaa älymme ja tietomme siis oikeastaan on?
Kehomme viestii meille jatkuvasti asioita, joita emme välttämättä älyllisesti tiedosta. Iho menee kananlihalle, syke nousee tai vatsanpohjasta kouraisee voimakkaan kokemuksen yhteydessä. Vahva tilallinen kokemus saattaa nostaa kyyneleet silmiin. Perinnerakentajat tuntevat materiaalin oikean koostumuksen käsissään, mutta eivät pysty kertomaan sille yksiselitteistä reseptiä. Kun olemme joskus koskeneet tiettyä materiaalia, sen pelkkä näkeminen palauttaa mieleemme sen tekstuurin ja lämpötilan. Kokemus on muuttunut tiedoksi.
Kun olemme joskus koskeneet tiettyä materiaalia, sen pelkkä näkeminen palauttaa mieleemme sen tekstuurin ja lämpötilan. Kokemus on muuttunut tiedoksi.
Ruumiillinen tietäminen on aina yksilöllistä. Minun ruumiini on erilainen kuin sinun ruumiisi. Minun ruumiini on eri ruumis kuin eilen tai huomenna. Ruumiillista tietoa ei siis voi yleistää, mutta tapoja tiedon jakamiseen ja löytämiseen voi pyrkiä neuvomaan ja siirtämään toiselle. Siinä mielessä ruumiillinen tieto kuvastaa maailmaa. Mikään paikka, kokemus tai hetki ei ole samanlainen kuin toinen. Voimme pyrkiä yleistämään tietoa ja vakioimaan rakennusosia, mutta lopulta eroja aina on.
Ruumiillinen kokeminen ja tietäminen on mielen ja ruumiin yhteistyötä. Se on myös meidän ja muiden yhteistyötä. Emme tiedä vielä, mitä vaikutuksia hahmotuskykyymme on elimistömme ja ympäristömme mikrobeilla ja sienillä tai toisaalta kudoksiimme kerääntyvällä nanomuovilla ja hengittämillämme aerosoleilla. Emme myöskään ymmärrä kaikkia havainnoinnin ja tietämisen mekanismeja. Esimerkiksi limasieni kykenee päättelyyn ja vaihtoehtojen punnitsemiseen ilman aivoja tai keskushermostoa. On vaikea kuvitella, että omakaan päättelykykymme voisi siis olla täysin aivojemme varassa.
Oppiaksemme ymmärtämään toisenlaisia elämisen ja tietämisen muotoja ja pystyäksemme löytämään oman paikkamme osana tuota kirjoa, on meidän syytä pitää mielemme (ja ruumiimme) avoimina myös monenlaisille tutkimisen, oppimisen ja tiedonmuodostuksen tavoille. Ruumiillista tietoa muodostuu vain ruumiillisen tekemisen ja kokemisen kautta. Löytääksemme uudenlaisia rakentamisen tapoja on oltava avoin kokeiluille ja spekulaatioille siitä, mikä voisi olla mahdollista. ↙
ELINA KOIVISTO on arkkitehti, yliopistonlehtori ja väitöskirjatutkija Aalto-yliopistossa. Hän pohtii käytäntölähtöisessä tutkimuksessaan ihmisten ja materiaalien välisiä suhteita huolenpidon, voimaannuttamisen ja ruumiillisen tietämisen näkökulmasta.