IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 5/2023 - Tuunaus
Pääkirjoitus 5/2023: Ympäristön hienosäätöä
Sanaa ”tuunaus” on turha etsiä uusimmistakaan arkkitehtuurin tai rakentamisen alan sanastoista. Yleisimmin sillä viitataan rakentamisen yhteydessä pienimuotoiseen remontointiin, jota tehdään ilman ammattilaisten apua ja käsillä olevia materiaaleja hyödyntäen. Rakennuksen arvojen ja ominaispiirteiden vaaliminen on tällaisille tuunaajille harvoin päällimmäisenä mielessä.
Alallemme tuunaus on lainattu vaatteiden, huonekalujen ja muiden käyttöesineiden muokkaamisesta ja uudistamisesta. Sanalla on tällöin enimmäkseen positiivinen merkitys: taitava tuunaaja osaa yhdistää olemassa olevista kappaleista uuden kokonaisuuden, antaa sarjatuotteelle yksilöllisen ilmeen tai keksiä turhille tavaroille uuden käyttötarkoituksen. Nämä olisivat hyödyllisiä perustaitoja myös jokaiselle arkkitehdille.
Yhtenä tuunauksen aatehistoriallisena edeltäjänä voi pitää adhocismia, jonka Charles Jencks ja Nathan Silver lanseerasivat vuonna 1972 ilmestyneessä kirjassaan. Siinä missä vallalla olleen rationalismin suunnittelijaihanne vannoi tieteellisyyden, yleispätevyyden ja standardisoinnin nimiin, kirjoittajien vaihtoehdoksi esittämä luova askartelija, bricoleur, hyödynsi kekseliäästi olemassa olevia resursseja painottamatta liikaa visuaalista johdonmukaisuutta. Suunnittelumetodologian esimerkeiksi kirja nosti muun muassa Marcel Duchampin readymade-teokset, kustomoidut autot, Archigram-ryhmän ideasuunnitelmat ja jätemateriaaleista kokoonkyhätyt hippikommuunit.
Jencksin ja Silverin kirja ilmestyi hetkellä, jolloin ekologinen arkkitehtuuri alkoi hahmottua ensimmäisen kerran omana suuntauksenaan, vaikka teoksessa tämä näkökulma sai vielä niukasti huomiota. Adhocismi voi joka tapauksessa toimia hyödyllisenä astinkivenä tämän päivän arkkitehdille, joka uudisrakennusten suunnittelun sijaan saa keskittyä yhä enemmän olemassa olevan ylläpitoon, korjaamiseen ja uusiokäyttöön. Näiden uusien ammatillisten ja yhteiskunnallisen roolien näkyvimpiä kehittelijöitä on viime vuosina ollut ranskalainen Charlotte Malterre-Barthes, joka kertoo haastattelussa aloitteestaan uudisrakentamisen väliaikaiseksi pysäyttämiseksi. Ulla Engman puolestaan pohtii esseessään hoivan ja huolenpidon merkityksiä arvorakennuksen peruskorjausta suunnittelevan arkkitehdin näkökulmasta.
Taitava tuunaaja osaa yhdistää olemassa olevista kappaleista uuden kokonaisuuden, antaa sarjatuotteelle yksilöllisen ilmeen tai keksiä turhille tavaroille uuden käyttötarkoituksen.
Tuunaus-sanan toinen päämerkitys – virittäminen – liitetään Suomen kielessä tyypillisimmin ajoneuvojen suorituskyvyn parantamiseen. Arkkitehtuuriin sovellettuna se voisi tarkoittaa esimerkiksi rakennusten energiatehokkuuden parantamisesta. Tässä numerossa saamme lukea, miten ekologinen perusparannus on toteutettu Jyrkkälän lähiössä Turussa ja miten sen oppeja voitaisiin soveltaa muilla 1960-ja 1970-lukujen asuinalueilla.
Englannin kielessä tuning tarkoittaa myös soitinten virittämistä, vieden ajatukset antiikista saakka viljeltyihin rinnastuksiin arkkitehtuuri ja musiikin yhteyksistä. Esimerkiksi äskettäin edesmenneen akateemikko Juha Leiviskän suunnittelemia rakennuksia on usein kuvattu instrumenteiksi, joita valo soittaa. Lari Ala-Pöllänen tarkastelee artikkelissaan Leiviskän arkkitehtuuria toisesta näkökulmasta: miten hänen suunnittelemansa rakennukset resonoivat aineellisen ympäristönsä kanssa.
Vaikka Leiviskä on sukupolvensa suomalaisista arkkitehdeista ehdottomasti arvostetuimpia, eivät hänenkään rakennuksensa näytä olevan turvassa puskutraktoreilta. Esimerkiksi vuonna 1984 valmistuneen Kirkkonummen seurakuntakeskuksen kohtalosta on kiistelty vuosia. Kirkkonummen seurakunta päätti purkaa sen sisäilmaongelmiin ja korkeisiin korjauskustannuksiin vedoten vuonna 2020, eikä Uudenmaan ELY-keskus hyväksynyt Docomomo-järjestön tekemää suojeluesitystä. Helsingin hallinto-oikeus puolestaan hylkäsi äskettäin päätöksestä tehdyt valitukset, joten rakennuksen tulevaisuus saattaa olla sinetöity. Hämmentävintä ELY-keskuksen perusteluissa on argumentti, että seurakuntakeskuksen purkamisen jälkeenkin Leiviskän tuotannosta jää jäljelle edustavia kohteita, kuten samana vuonna valmistunut Myyrmäen kirkko. Hieman kärjistäen: voidaanko tämän nojalla purkaa Leiviskän rakennukset yksi toisensa jälkeen, kunhan edes yksi niistä säästyy jälkipolville? Vaikka Kirkkonummen seurakuntakeskus ei kuulukaan Leiviskän tunnetuimpien töiden joukkoon, olisi hänen kansainvälisesti merkittävä kirkollisten rakennusten sarjansa syytä säilyttää mahdollisimman ehyenä.
Tässä numerossa esiteltävissä projekteissa olemassa oleva ympäristöä on korjattu ja täydennetty erilaisin keinoin. Konepajan alueella Helsingissä Valtionrautateiden entisiä tuotantorakennuksia on muutettu vähitellen uusiin käyttöihin, tavoitteena säilyttää mahdollisimman paljon teollisuushistorian kerrostumia. Lauttasaaressa Keijo Petäjän suunnittelema kirkko on restauroitu 1950-luvun puhdaslinjasta arkkitehtuuria kunnioittaen, ja Tammisaaressa taidemuseo Chappe tuo uuden elementin yhteen Suomen parhaiten säilyneistä puukaupunkimiljöistä. Neljässä pienemmän mittakaavan korjausprojektissa tuunaamisen ajatus puolestaan konkretisoituu harvinaisen viritetyissä muodoissa. ↙