Julkaistu lehdessä 4/2023 - Metsä
Maankäyttöä vai hoivaa?
Maankäytön suunnitteluprosesseissa tulisi huomioida globaali oikeudenmukaisuus ja maapallon kantokyvyn rajat, mutta nykyisellään maanomistajien intresseillä on enemmän painoarvoa.
Maankäyttö tarkoittaa sananmukaisesti luonnonvarojen ja maa-alueiden, sekä niillä elävien muiden eliöiden, käyttämistä ihmisten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Historian kuluessa maankäyttö on muovannut ja heikentänyt ekosysteemejä, jopa siinä määrin, että Suomikin on nykyisin intensiivisesti hoidettujen talousmetsien, maatalousmaiden, rakennusten ja teiden peitossa. Useimmat maa-alueet nähdään systeemeinä, jotka tuottavat raaka-ainetta markkinoille.
Ihanteellisesti maankäytön suunnitteluprosesseissa tulisi huomioida globaali oikeudenmukaisuus ja maapallon kantokyvyn rajat, mutta nykyisellään maanomistajien intresseillä on enemmän painoarvoa, jolloin päätavoitteena on usein hyötyä uusista investoinneista ja tavoitella maksimaalista taloudellista tuottoa. Vallalla olevien poliittisten näkemysten ja kaupunkisuunnittelun yleisen suunnan perusteella yksityisomisteisen maan käyttöön ei ole juuri kiinnostusta puuttua, vaikka ne heikentäisivät ekosysteemejä.
Uusi hallitusohjelma toistaa samaa viestiä pyrkien ”edistämään omistamisen kulttuuria”. Myöskään keskustelussa EU:n ennallistamisasetuksesta, jolla on tarkoitus asettaa ekosysteemien ennallistamiselle sitovat tavoitteet, ei haluttu asetuksen aiheuttavan liikaa rajoitteita maankäytölle. Julkishallinnon organisaatiot kritisoivat ensimmäistä esitystä asetuksesta, koska se olisi estänyt toiminnan jatkamisen entiseen malliin. Niinpä kunnianhimoisia tavoitteita ja säädöksiä vesitettiin, ennen kuin lakiesitys äänestettiin jatkoon Euroopan parlamentissa heinäkuussa.
Samaan aikaan poliittisilla päätöksillä pyritään edelleen lisäämään raaka-aineiden riistävää käyttöä talouskasvun tukemiseksi. Metsien hakkuita ohjataan lähemmäksi suurinta kestävää hakkuumäärää, mikä tarkoittaa metsistä korjattavan puumäärän maksimointia. Olemme etääntyneet ihmisyyden ulkopuolelle rajautuvasta muusta luonnosta ja luoneet hierarkkisen suhteen, joka ei kannusta rinnakkaiseloon.
Länsimaiseen kapitalismiin sisältyvä ajatus luonnosta ”toiseutettuna” – jonain ihmiskunnasta erillisenä ja ulkopuolisena – on vienyt tätä kehitystä eteenpäin. Luonnonvarojen laajamittainen riistävä hyödyntäminen taloudellisen voiton saavuttamiseksi ylläpitää vallan epätasaista jakautumista globaalilla tasolla ja tukee kapitalististen rakenteiden lyhytjänteistä ja nopeaan voittoon pyrkivää ajattelutapaa.
Tarvitsemme systeemisen muutoksen, joka pakottaa meidät pohtimaan uudelleen, kuinka ja miksi maata käytetään.
Ekstraktivismi-käsite on syntynyt globaalin etelän kontekstissa, jossa sitä käytetään kuvaamaan kolonialismin vaikutuksia yhä edelleen riistoon pohjautuvaan maankäyttöön. Ekstraktivismista puhutaan usein jonain, joka tapahtuu jossain kaukana, vaikka lähellämme tapahtuva maankäyttö pohjautuu täysin vastaavaan ajatteluun. Osallisuutemme ekstraktivistiseen maankäyttöön lähellä ja kaukana herättää epämukavia ja vaikeita tunteita. Jopa maankäytön parissa työskentelevät ja päätöksiä päivittäin tekevät ammattilaiset kokevat vieraantuneisuutta ja neuvottomuutta sekä muusta luonnosta että sitä koskevista maankäytöllisistä ratkaisuista.
Tarvitsemme systeemisen muutoksen, joka pakottaa meidät pohtimaan uudelleen, kuinka ja miksi maata käytetään. Tämä edellyttää osallistavampaa ja läpinäkyvämpää lähestymistapaa maankäytön suunnitteluun sekä avointa keskustelua sitä koskevista valtarakenteista ja taustalla vaikuttavista intresseistä. Maankäytön suunnittelun tulisi olla alusta, jonka puitteissa käydä julkista keskustelua ja siten siirtyä kohti oikeudenmukaisempia ja vähemmän kuluttavia tapoja käyttää maata.
Nykyinen asenne maankäyttöön sisältää edelleen oletuksen siitä, että ellei aktiivista vastarintaa esiinny, kaikki ”resurssien” hyödyntäminen on oikeutettua ja jopa oletusarvoista. Maankäytön hoivapainotteisempaan suhtautumiseen siirtyminen voi alkaa suunnittelijoiden omista linjauksista ja position tarjoaman vallan tunnistamisesta. Suunnittelijat voivat ottaa voimakkaammin kantaa ja keskustella valintojensa seurauksista.
Henkilökohtaisella tasolla on mahdollista harjoittaa hoivaa ja elvyttää emotionaalista yhteyttä maahan, maaperään ja kasvillisuuteen. Suunnittelijan roolin vastuu on läpileikkaavaa ja on hyvä muistaa, että maankäytön kautta tehdään niin merkittäviä päätöksiä, että niiden tuleekin herättää tunteita. Emme voi koskaan sokeasti olettaa toimivamme oikeudenmukaisesti ja eettisesti vain, koska toimimme oikein nykyisen järjestelmän puitteissa. ↙
FREDRIC MOSLEY, CECILIA AINTILA, TUULIA KIVISTÖ
Kirjoittajat asuvat Helsingissä ja viettävät aikaa tutkimuksen, kaupunkisuunnittelun ja taiteen parissa.