IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 5/2023 - Tuunaus
Lopetetaan uudisrakentaminen! – Haastateltavana Charlotte Malterre-Barthes
Uudisrakentamisen moratorio on yksi viime vuosina eniten huomiota herättäneistä manifesteista arkkitehtuurin alalla. Sen takana oleva arkkitehti Charlotte Malterre-Barthes kertoo, mistä aloitteessa on oikeastaan kyse.
”To build is to destroy”, toteaa ranskalainen arkkitehti Charlotte Malterre-Barthes kuvatessaan, kuinka rakentaminen on tuhoamista. Lausahduksellaan hän viittaa siihen, että arkkitehtuuri on sulkenut silmänsä aineellisilta realiteeteilta, ja ottaa kantaa arkkitehtuurin osallisuuteen rakentamisen tuhovoimassa.
Charlotte Malterre-Barthes on arkkitehti, kaupunkisuunnittelija ja kaupunkisuunnittelun apulaisprofessori sveitsiläisessä EPFL-korkeakoulussa. Hänet tunnetaan kenties parhaiten lanseeraamastaan aloitteesta, jossa hän peräänkuuluttaa maailmanlaajuista uudisrakentamisen seisausta, moratoriota. Aloitteessa vaaditaan pysäyttämään uudisrakentaminen, luonnonvarojen kuluttaminen ja rakennusten purkaminen, jotta rakennusteollisuus voisi asemoitua uudelleen hyödyntämään olemassa olevia rakennuksia ja materiaaleja.
Moratorio on alun perin lainsäädännöllinen mekanismi, mutta historiasta löytyy ennakkotapauksia myös rakentamisen seisautuksista. Moratoriota on käytetty muun muassa historiallisten ympäristöjen suojelemiseksi tai ydinvoimalahankkeiden keskeyttämiseksi. Tällaiset seisaukset voivat olla joko väliaikaisia tai toistaiseksi voimassa olevia.
Malterre-Barthesin mukaan yksi moratorion hyödyistä on siinä, että se tekee näkyväksi, kuinka suuri osuus nykyrakentamisesta on itse asiassa tarpeetonta. Voisiko rakentamisen pysäyttäminen olla yksi jännittävimmistä avauksista, joita ammattikunnassamme on esitetty?
Matti Jänkälä: Julkaisit aloitteesi uudisrakentamisen moratoriosta vuonna 2021. Miten aloite sai alkunsa?
Charlotte Malterre-Barthes: Yksi selkeistä kimmokkeista oli koko maailman pysäyttänyt koronakriisi. Monet toiminnot, joiden seisauttamista ei ollut koskaan pidetty mahdollisena, pysähtyivät kuin seinään. Mutta aivan kaikki ei kuitenkaan pysähtynyt. Useimmissa paikoissa rakentaminen jatkui yllättäen vain muutaman kuukauden tauon jälkeen. Monella muulla sektorilla pyörät pysähtyivät paljon pidemmäksi aikaa ja aloilla tehtiin kriisin seurauksena suuria mullistuksia ja pohdittiin omia toimintatapoja, mutta rakennusala vain jatkoi kuten aina ennenkin. Alaa koskevat kriittiset kysymykset jäivät käsittelemättä.
Zürichin teknillisessä yliopistossa (ETH) tekemässäni väitöstutkimuksessa olin perehtynyt kulutushyödykkeisiin, ruoantuotantoon ja tuotteistettuihin tarjontaketjuihin, ja tutkimustyössä karttunut teoreettinen tausta antoi minulle eväät artikuloida pohdintojani rakentamisen talouspolitiikasta. Rakentaminen ei ole koskaan ainoastaan uuden rakennuksen pystyttämistä, vaan siihen liittyy laajempia hyödykejärjestelmiä sekä ekstraktiivisia eli luonnonvaroja surutta kuluttavia mekanismeja.
Uudisrakentamisen moratorio syntyi tavallaan näiden kahden näkökulman yhteisvaikutuksesta. Jos kaiken muun pystyi pysäyttämään, miksei rakentamista pysäytetty, kun kerran on tiedossa, että rakentaminen on osa ongelmaa?
MJ: Millaisia muotoja oma aloitteesi alun perin sai?
CMB: Aloite ei oikeastaan ollut mikään pitkään valmisteltu ja perusteelliseen taustatutkimukseen pohjautuva toimintasuunnitelma, vaan ennemminkin ilmoille heitetty idea ja keskustelunavaus.
Ensimmäinen konkreettinen toimenpide oli järjestää neljä keskustelutilaisuutta. Ensimmäistä verkkotapaamista isännöitiin Harvardista käsin, missä toimin tuolloin opettajana. Toinen isännöitiin ETH-yliopistolla, kolmas järjestettiin Venetsiasta käsin ja viimeinen tilaisuus järjestettiin paikan päällä Berlin Questions -konferenssin yhteydessä. Paneelikeskustelut olivat hyödyllisiä ja tarjosivat väylän pohtia, mitä rakentamisen pysäyttäminen todella tarkoittaa.
Tärkeää oli myös se, etteivät keskusteluun osallistuneet vain länsimaiset, valkoiset tutkijat vaan myös muualla maailmassa toimivat kollegat. Se, että keskusteluja isännöivät niin kutsutut läntiset tiedontuotantolaitokset, auttoi levittämään sanaa ja toi aiheelle legitimiteettiä, mutta samanaikaisesti oli oleellista, että osallistujia oli ympäri maailmaa, jotta esitetyt näkemykset eivät olleet liian yksipuolisia. Mitä rakentamisen pysäyttäminen tarkoittaa esimerkiksi Egyptin tai Intian kaltaisissa paikoissa? Oli todella hyödyllistä saada kysymykseen lisää sävyjä eri näkökulmista.
Moratorioaloite on ennen kaikkea keskusteluväline, ja uskoakseni se, että ensimmäinen konkreettinen toimenpide oli nimenomaan järjestää keskusteluja, kertoo aloitteen potentiaalista kollektiivisena työkaluna.
Maailman olemassa olevan rakennuskannan pitäisi teoriassa riittää helposti ihmisten kaikkiin tarpeisiin.
MJ: Julkaistessasi aloitteen otsikoit sen nimellä ”A Global Moratorium on New Construction”, maailmanlaajuinen uudisrakentamisen moratorio. Sittemmin on keskusteltu sanasta globaali sekä siitä, kuuluuko se mukaan vai ei. Millainen rooli globaaliudella on moratorioaloitteessa, ja miten ajattelusi on kehittynyt tässä mielessä?
CMB: Jossain vaiheessa tuntui tarpeelliselta ottaa globaali-sana pois, jotta keskustelu saisi lisää paikallissävyjä ja voisimme pohtia, miten aloitteen voisi missäkin lokalisoida.
Ensireaktio oli haastaa keskustelijat havahtumaan omaan etuoikeutettuun asemaansa silloin, kun he vaativat moratoriota sellaisista paikoista käsin, joissa on jo valmiiksi kattava rakennuskanta. Tällaisiin maihin lukeutuvat vaikkapa Suomi, Ranska tai Sveitsi, joissa riittää ainakin teoriassa enemmän kuin tarpeeksi rakennuksia ja infrastruktuuria, jotta rakentamisen lopettaminen tai vähintään väliaikainen pysäyttäminen on ylipäätään mahdollista.
Sittemmin globaali-sanan tarpeellisuus nousi kuitenkin uudestaan esiin. Esimerkiksi asuntotuotannon prosesseja tarkasteltaessa havaittiin selvästi, että myös alueilla, joissa rakentamisen sanotaan olevan välttämättömyys, uusi rakennuskanta ei itse asiassa mene niiden käyttöön, jotka sitä eniten tarvitsevat. Tämä herätti uutta kritiikkiä rakennussektoria kohtaan: alahan on siinä mielessä globaali, että materiaalien hankintajärjestelmät ja tuotemarkkinat ovat nimenomaan maailmanlaajuisia.
Koko maailman olemassa olevan rakennuskannan määrä on huimat 250 miljardia neliömetriä. Sen pitäisi teoriassa riittää helposti ihmisten kaikkiin tarpeisiin, mutta emme tietenkään voi kehottaa ihmisiä siirtymään sinne, missä rakennuksia on, vaan pikemminkin tarkastelemaan rakennusteollisuuden mekanismeja ja kyseenalaistamaan väitteitä, joiden mukaan on rakennettava aina vain lisää.
Kollegojen väliset keskustelut siis rikastuttivat moratorioaloitetta ja muuttivat sitä monitahoisemmaksi. Aloite hyötyi myös muista uusista käsitteistä, kuten ei-ekstraktiivinen arkkitehtuuri.
MJ: Moratorio-käsitteen moniulotteisuus on nähtävissä yhdeksässä vaatimuksessa, jotka olet liittänyt alkuperäiseen aloitteeseesi. Näistä ensimmäinen kuuluu ”lopeta rakentaminen”, mutta sen lisäksi kehotat esimerkiksi ”tarjoamaan asunnon kaikille”, ”pysäyttämään luonnonvarojen kuluttamisen” ja lopulta ”pitämään huolta”. Miksi valitsit juuri nämä vaatimukset ja miksi ne ovat erityisen tärkeitä sinulle?
CMB: Vaatimukset auttoivat muotoilemaan aloitteen manifestimaiseen muotoon. Minulle moratorio on ikään kuin klikkausten kalastelua. Sen on tarkoituskin olla provosoiva ja herättää huomiota. Aloitteeseen liitetyt vaatimukset auttoivat laatimaan toimintaohjelman lukuisten keskustelujen pohjalta. Tämän vuoksi esimerkiksi ”tarjoa asunto kaikille” on vaatimuksista heti toisena: sen tarkoituksena on korostaa, että pelkkä rakentamisen pysäyttäminen ei riitä, vaan sen lisäksi on kannettava vastuu siitä, että kaikille on tarjolla katto pään päälle. Uuden rakentaminen ei kuitenkaan ole ainoa tapa tarjota asuntoja.
Minulle moratorio on ikään kuin klikkausten kalastelua. Sen on tarkoituskin olla provosoiva ja herättää huomiota.
MJ: Aloitteessasi toteat, että rakennussektorin tulisi tehdä suunnanmuutos ja siirtyä työstämään sitä, mikä on jo olemassa. Millainen asema rakennusperinnöllä ja rakennussuojelulla on aloitteessasi?
CMB: Sanoisin, että jos haluamme tosissamme puuttua ilmastokriisiin, ihan kaikki on rakennusperintöä. Meidän täytyy kuitenkin pystyä työstämään rakennusperintöä joustavammin ja ottamaan paremmin huomioon se, miten ihmiset asuvat ja elävät. Jos haluaa säilyttää kaiken, sisätiloissa täytyy voida tehdä kompromisseja siinä, millä tavalla asioita säilytetään. Jos kaikki on perintöä, niin kuin itse ajattelen, täytyy perinnön myös tulla tässä hieman vastaan.
MJ: Millaisena näet ammattikuntamme tulevaisuuden? Mitä arkkitehtien tulisi näinä aikoina tehdä?
CMB: Oikeastaan on melkein huvittavaa, että jotkut kuvittelevat uudisrakentamisen moratorion tarkoittavan arkkitehtuurin loppua. Niinhän asia ei ole. Arkkitehdeilla on kyky visioida tulevaisuuksia. Nyt jos koskaan meidän täytyy alkaa tehdä jotain asioiden eteen ja siirtyä pois utopistisista visioista kohti aktiivisempaa arkkitehtuurin harjoittamista.
Meidän täytyy toimia niin asiakkaiden kuin lainsäädännönkin tasolla. EPFL-korkeakoulussa johtamassani RIOT-laboratoriossa olemme alkaneet lähestyä päätöksentekijöitä. Lainsäädännöllä ja päätöksenteolla en viittaa pelkästään kaavoitukseen vaan myös rakennusmääräyksiin. Kuka kirjoittaa vaikkapa rakennusmateriaaleja koskevat määräykset? Tällaiset seikat eivät kuulosta erityisen jännittäviltä, mutta ne ovat todella tärkeitä. RIOTissa olemme perehtyneet muun muassa eristemateriaaleihin. Esimerkiksi Grenfell Towerin tulipalotragedia Isossa-Britanniassa paljasti, että eristeitä koskevat määräykset voivat olla tuhoisia, jopa tappavia.
Arkkitehtien täytyy myös osata vastustaa tietynlaisia rakennushankkeita. Työstän itse paraikaa vastaehdotusta asiakkaalle, joka haluaa purkaa vanhan rakennuksen ja pystyttää tilalle uuden. Haluan saada asiakkaan ymmärtämään, ettei vanhaa tarvitse purkaa. Tässä pitää tietenkin miettiä, minkä oikeastaan täytyy muuttua: pitäisikö joustoa löytyä asiakkaan budjetista vai kaupungin rakennusmääräyksistä, jotta voidaan sekä täyttää asiakkaan odotukset että olla purkamatta? Tämä vaatii laaja-alaista lukutaitoa, jonka arkkitehdit hallitsevat mielestäni hyvin. Osaamme käsitellä rakennuspaikan monimutkaisuutta, joten meiltä tulisi löytyä rohkeutta myös päivittäisiin kohtaamisiin asiakkaiden kanssa.
MJ: Pitäisikö arkkitehtien siis mielestäsi osallistua aktiivisemmin suunnittelutehtävien laatimiseen eikä vain toteuttaa niitä?
CMB: Kyllä, ja meidän pitäisi myös uskaltaa muuttaa toimeksiantoa. Hyvät arkkitehdit ovat erittäin taitavia haastamaan annettua tehtävää omaksi edukseen, kun kyse on heidän omista suunnitteluambitioistaan. He saavat kyllä asiakkaan hyväksymään haluamansa muodon tai toivomansa materiaalit.
Jos kerran pystymme ajamaan omia esteettisiä ja muodollisia pyrkimyksiämme, meidän pitäisi pystyä ajamaan myös muunlaisia muutoksia. En usko, että nämä kaksi sulkevat toisiaan pois. En usko, että luonnonvaroja säästävän tai sosiaalisesti ja poliittisesti tiedostavan arkkitehtuurin on väistämättä oltava rumaa. Uskon, että muodon ja sisällön yhteensovittaminen on mahdollista. Se tarkoittaa, että arkkitehtien täytyy arvioida suunnitelmiaan uudelleen. Täytyy osata sopeutua. Esimerkiksi uusiokäytön parissa työskenteleville arkkitehdeille tämä tarkoittaa tietyn asteista vallasta luopumista. Arkkitehti ei kenties pysty tuottamaan haluamaansa muotoa, jos on toimittava olemassa olevien materiaalien puitteissa.
Tämähän on nimenomaan suunnittelutehtävä! Juuri tällaisessa me arkkitehdit olemme taitavia. Minun nähdäkseni tällaiset kysymykset eivät suinkaan vaaranna ammattikuntamme olemassaoloa, vaan päinvastoin, tuovat meille lisää töitä. Työtä riittää rakennetun ympäristön uusiokäytön ja korjaamisen parissa. Edessämme on fantastinen tehtävä eikä suinkaan arkkitehtikunnan loppu. ↙
MATTI JÄNKÄLÄ
Arkkitehti, joka etsii paikkaansa antroposeenin aikakaudella. Työskentelee rakentamisen ajattelutapojen muuttamiseksi You Tell Me ‑kollektiivissa sekä tutkii arkkitehtuurin, kansanliikkeiden ja kiinteistömarkkinoiden dynamiikkoja osana arkkitehtuuripraktiikka Vokalia.