Julkaistu lehdessä 5/2023 - Tuunaus

Kohdearvio

Konepajan ikiliikkuja

Kristo Vesikansa

Rautatievaunuja aikoinaan valmistanutta Pasilan konepajaa on korjattu uuteen käyttöön vaiheittain ja kokemusta vähitellen kartuttaen.

Kun VR-yhtymä ajoi Pasilan konepajan toiminnan alas vuosituhannen vaihteessa, Alppilan ja Vallilan kaupunginosien välinen laaja teollisuusalue jäi vuosiksi epämääräiseen välitilaan. Tyhjilleen jääneisiin tuotantorakennuksiin etsiytyi edullisten vuokrien perässä kirpputoreja, valokuvausstudioita, autokatsastusasema ja muita toimijoita, samalla kun pysäköintikentät valtasivat raidepihat ja varastoalueet.

Nyt tämä romanttinen ei-kenenkään-maa alkaa olla mennyttä. Muutos alkoi jo viitisentoista vuotta sitten pohjoisosan asuinkortteleista, ja parhaillaan perusteellinen muodonmuutos on käynnissä teollisuushistoriallisesti arvokkaassa eteläosassa. Pääkadut on reunustettu uusilla asuin- ja toimistotaloilla ja tuotantorakennuksia peruskorjataan uusiin käyttöihin. Hiekkakentät ja rikkaruohot ovat väistymässä kivettyjen aukioiden, pyöräilyväylien ja aidattujen leikkipaikkojen tieltä.

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Suuntaviivat muutokselle linjattiin vuonna 2003 hyväksytyssä asemakaavaluonnoksessa. Alueelle sadan vuoden aikana pystytetyistä kymmenistä rakennuksista suojeltiin seitsemän keskeisintä, joista useimmat ovat arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelemia. Rakennusten uudelleenkäytöstä tehtiin 1990-luvulta lähtien lukuisia suunnitelmia, mutta toteuttajaa niille ei löytynyt. Samanaikaisesti matalan profiilin väliaikaiskäytöt tekivät aiemmin suljetun alueen tutuksi kaupunkilaisille ja synnyttivät eräänlaisen omistajuuden siihen. Tämä konkretisoitui vuonna 2016, kun alueelle kehittynyttä elävää kaupunkikulttuuria puolustanut Konepajaliike onnistui kaatamaan suunnitelman muuttaa entinen kokoonpanohalli rautakaupaksi. Rakennussuojelun näkökulmasta suunnitelma ei tosin ollut erityisen ongelmallinen: suuri hallitila olisi säilynyt yhtenäisenä, ja sen kylkeen 1970-luvulla rakennettu sähköjunahallikin olisi säästynyt paikoitustilana.

Kiistan jälkeen pelastajaksi ilmestyi entinen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Bruce Oreck, jonka perustama Train Factory osti VR-Yhtymältä vuonna 2018 alueen suurimmat tuotantorakennukset eli kokoonpanohallin, maalaamon ja sähköjunahallin. Yhtiö on kehittänyt kokonaisuutta monikansallisen suunnittelijaryhmän voimin. Pääkonsulttina on puolalainen AD-Studio, Suomen-tiimin vastuukonsulttina Laitila Arkkitehdit, ja rakennussuojelun asiantuntemuksesta vastaa Saatsi Arkkitehdit. Arkkitehdeille suurimpana haasteena on ollut jatkuva muutoksen hallinta, kun suunnitelmat tilojen käytöstä ovat jatkuvasti eläneet. 

Pekka Saatsi kuvaa Konepajaa erääksi uransa hauskimmista projekteista, sillä sen mittakaava ja monimutkaisuus pakottavat jatkuvasti haastamaan itseään älyllisesti. Kokoonpanohallin ja maalaamon pääsuunnittelijana hän on saanut poikkeuksellisen paljon vastuuta, esimerkiksi velvollisuuden huolehtia siitä, ettei kulttuurihistoriallisia arvoja turmella. 

Vuonna 2014 vahvistettu asemakaava edellyttää säilyttämään paitsi tuotantorakennusten alkuperäiset ominaispiirteet, myös myöhemmät arvokkaat kerrostumat sekä teollisuushistoriasta kertovat osat, rakennelmat ja tekniset laitteet. Esimerkiksi ulkoseiniltä on poistettu ainoastaan ohikulkijoiden kannalta vaaralliset asennukset.

Keskeneräistä projektia on vielä ennenaikaista arvostella, mutta valmiiksi saadut osuudet valottavat jo monin tavoin sen potentiaalia ja kipupisteitä. Kokoonpanohallin entiseen puutyöosastoon rakennettua Kansallisteatterin väistötilaa voi pitää eräänlaisena minimitoimenpiteenä, jossa näyttämö, nouseva katsomo ja muut tarpeelliset osat on toteutettu alkuperäisistä rakenteista irrallisina ja helposti poistettavina elementteinä. Patina, betonilattiaan upotetut raiteet, siltanosturit ja erilaiset laitteistot on näin voitu säästää muistumina konepajatoiminnasta. 

Vähemmän korkeutta tarvitsevalle päivittäistavarakaupalle on löytynyt luonteva paikka entisen konepajaosaston pohjakerroksesta. Myös täällä on säästynyt paljon vanhoja kerrostumia, kuten muototeräksistä niitatut pilarit, eri vuosikymmenten välipohjarakenteet ja kunnostetut puuikkunat, mutta tunnelma vaaleassa myymälässä on täysin vastakkainen kuin Kansallisteatterin puolella. Täällä suunnittelijoiden ja viranomaisten tavoite patinan säilyttämisestä ei sopinut yhteen brändin edellyttämän neutraaliuden ja hygieenisyyden kanssa.

Aulassa katse hakeutuu vääjäämättä siroihin teräksisiin kattotuoleihin ja kolmiomaiseen kattolyhtyyn, jonka pieniruutuiset ikkunat on puhdistettu vuosikymmenten aikana kertyneestä liasta. Yli kolmenkymmenen suuren kattolyhdyn korjaustyö onkin ollut projektin työläimpiä osia. Useimmissa lyhdyissä ulkopuolen pieniruutuiset ikkunat korvataan kookkaammilla lämpölasielementeillä, mikä parantaa merkittävästi rakennuksen energiatehokkuutta. Samalla kuitenkin menetetään kahden päällekkäisen lasikerroksen synnyttämä hilamainen vaikutelma. Se tulee säilymään vain Konepajanraitille näkyvissä reunimmaisissa lyhdyissä, joiden ikkunoihin ainoastaan vaihdetaan paksummat laminoidut lasit.

Ulkopuolella suurin muutos on ollut kokoonpanohallin länsisivulle vuonna 1927 lisätyn puutavaran kuivausosaston purkaminen. Toimenpide on hieman ristiriidassa kerroksellisuuden vaalimisen kanssa mutta toisaalta antaa mahdollisuuden tarkastella poikkilaivan koristeellista päätyä kokonaisena. Toinen näkyvä muutos on eri vuosikymmeniltä peräisin olleiden ulko-ovien korvaaminen yhtenäisillä teräslasiseinillä ja -ovilla. Junanvaunuja varten mitoitettujen pariovien muokkaaminen yleisökäytössä tarvittaviksi poistumistieoviksi olisi epäilemättä ollut hankalaa, ja samalla on parannettu vaipan lämmöneristystä. Rikkaasti jäsenneltyjen tiilimuurien rinnalla eleettömät teräslasiseinät tuntuvat kuitenkin kovin hengettömiltä. Seuraavaa vaihetta varten on onneksi löydetty onnistuneempi ratkaisu: vanhat pariovet lukitaan avonaiseen asentoon, jolloin uudet teräslasirakenteet hahmottuvat tarvittaessa poistettavina lisäyksinä.

On positiivista, että muutostyöt on voitu tehdä vaiheittain ja kokemusta vähitellen kartuttaen. Seuraava vaihe, jossa kokoonpanohallin päätila – yksi Suomen teollisuusarkkitehtuurin vaikuttavimmista sisätiloista – muutetaan ravintolatukuksi ja ravintolamaailmaksi, onkin kriittinen koko projektin onnistumisen kannalta. Viereinen maalaamo pilkottiin jo 1990-luvulla erillisiksi työtiloiksi, ja tämä tilajako tulee säilymään myös jatkossa. Ratkaisu on varmasti eduksi Konepajan kaupallisen ekosysteemin monimuotoisuudelle, mutta arkkitehtonisesti ihanteellisin ratkaisu olisi yhtenäisen hallitilan palauttaminen. Se on toki mahdollista tehdä myöhemminkin.

Teollisuusympäristöjen luonteeseen kuuluu mukautuminen käytön jatkuvaan muutokseen, ja näin tulee varmasti tapahtumaan Konepajalla tulevaisuudessakin. Esimerkiksi Kansallisteatteri on jo luopumassa tiloistaan pienen näyttämön peruskorjauksen valmistuttua. Eniten alueen luonnetta tulevat kuitenkin muuttamaan sähköjunahallin paikalle kaavaillut uudisrakennukset, joiden avulla Train Factory aikoo rahoittaa kokoonpanohallin ja maalaamon korjaustyöt. 

Alkuvuodesta ratkenneen kutsukilpailun voitti portugalilaisen MassLab-toimiston ja Afryn ehdotus, joka koostuu 10–13-kerroksisesta toimistotalosta, 26-kerroksisesta hotellista ja niitä yhdistävästä jalustasta kattopuutarhoineen. Suurpiirteinen teollisuusmaisema sietää suuriakin rakennusmassoja, mutta epäselväksi jää, miksi juuri tätä kadunkulmaa on syytä korostaa korkealla maamerkillä. Sähköjunahallin purkaminen muuttaa väistämättä myös kokoonpanohallin ja maalaamon suhdetta ympäristöönsä, kun tällä hetkellä peitossa olevat itäjulkisivut paljastuvat. Konepajan muutosprosessille ei siis ole vähään aikaan päätepistettä näkyvissä. ↙

Lue Tuunaus-numeron muita juttuja →