IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 5/2023 - Tuunaus
Juha Leiviskä, ei vain valon arkkitehti
Juha Leiviskän kykyä sovittaa rakennukset ympäristöönsä ei tunneta tarpeeksi.
Juha Leiviskän (1936–2023) tuotannosta on kirjoitettu suhteellisen vähän, mutta ehkä juuri sen takia vuosien mittaan on muodostunut joukko usein toistettuja teemoja ja kliseitä, jotka hänen tuotantoonsa liitetään. Leiviskän tapa käyttää päivänvaloa rakennuksissaan on ollut näistä keskeisin. Kuitenkin Leiviskän esittäminen jonkinlaisena optisten illuusioiden velhona on liian yksinkertaista. Se typistää hänet kuriositeetiksi tai yhden asian mieheksi eikä tee oikeutta hänen monipuolisuudelleen arkkitehtina.
Valon lisäksi musiikki on yksi aihe, joka mainitaan Leiviskästä puhuttaessa usein hieman harhaanjohtavalla tavalla. Monien muiden tapaan Leiviskä näkee arkkitehtuurin olevan lähempänä musiikkia kuin visuaalisia taiteita, mutta esittää yhtymäkohdat syvempinä kuin pelkkänä kahden perusluonteeltaan abstraktin taiteen analogiana: ”Minulle rakennus sellaisenaan, ’as a piece of architecture’ ei ole vielä mitään. Se saa merkityksen vasta kontrapunktissa ympäristön, elämän ja valon kanssa.” 1
Vaikka Leiviskää ei tunnetakaan arkkitehtuuriteoreetikkona, piirtyy hänen kirjoituksistaan ja työselityksistään kuva usein sovelletuista suunnitteluperiaatteista, joiden arvo on säilynyt läpi vuosikymmeniä kestäneen uran. Kuvaa voi edelleen laajentaa tutkimalla hänen töitään. Niistä hahmottuu rakennusten kiinnostava suhde ympäristöönsä, joka on jäänyt vähälle huomiolle Leiviskästä esitetyissä tulkinnoissa tai ymmärretty välillä suorastaan väärin.
Framptonin väärinkäsitys
Arkkitehtuurisuunnitelma tuskin koskaan syntyy kuin itsestään, mutta Leiviskä on usein kyennyt esittämään ideansa ja suunnittelupäätöksensä loogisina ja yleistajuisina, jopa itsestään selvinä. Yksi toistuvista suunnitteluperiaatteista ja -tavoitteista on ajatus rakennuksen suljetummasta selkäpuolesta ja avoimesta vatsapuolesta.
Varhaisin maininta selkä- ja vatsapuolesta näyttäisi olevan vuodelta 1981, jolloin Leiviskä tiiviisti periaatteen todeten, että ”[i]dea on luoda suojattu naapurusto – – ilman vaaran tunnetta.” 2 Periaate ilmenee Leiviskän suunnitelmissa usein ominaislaatuisena yhdensuuntaisen seinien muodostamana kompositiona, ehkäpä kuuluisimmin Myyrmäen kirkossa.
Britannialainen arkkitehtuurihistorioitsija Kenneth Frampton vaikuttaa tunnistavan vatsapuoli–selkäpuoli-periaatteen vuonna 1999 julkaistussa esseessään, mutta esittää myös toisenlaisia kategorioita: ”Avoimessa paikassa Leiviskä valitsee poikkeuksetta suorakulmaisen moduuliratkaisun, mutta ahtaan, epäsäännöllisen tontin kohdalla hän hylkää välittömästi omat mieltymyksensä ja hakee sopivan orgaanista muotoa.” Frampton mainitsee esimerkeiksi orgaanisen muodon hakemisesta Vallilan kirjaston ja päiväkodin (1991) sekä Malminkartanon kappelin kilpailun (1990).3
Tällainen säännönmukaisuuden hylkääminen ei kuitenkaan mielestäni ole linjassa Leiviskän omien kirjoitusten kanssa. Leiviskä itse on käsitellyt suorakulmaisten modulaaristen järjestelmien ja vapaamman orgaanisen lähestymistavan välistä vastakkainasettelua seuraavalla tavalla: ”Silloin kun minun töissäni esiintyi vapaampaa hahmotusta, talo kuitenkin koostui säännöllisistä yksiköistä. – – Suunnitelmia, joissa ’vapaus’ on viety pitemmälle, oli kyllä siinä ohessa koko ajan, mutta ne eivät esimerkiksi kilpailuissa juuri koskaan pärjänneet. Vasta Vallilan kirjasto on ensimmäinen, joka on toteutunutkin.” 4
Vaikka Leiviskä oli jo yli 50-vuotias Vallilan kirjaston ja päiväkodin valmistuessa, hän jatkaa korostamalla periaatteidensa johdonmukaisuutta läpi uransa: ”On siis väärää tulkintaa, että minä olisin ikään kuin pehmennyt tai jotenkin tullut hulluksi vanhemmiten. Olen ollut yhtä hullu alusta lähtien – –.”
Leiviskän osallisuus Vallilan korttelin suunnitteluun alkoi 1980-luvulla, jolloin Helsingin kaupunki tilasi korttelien 530, 540 ja 579 kaupunkirakenteellisen selvityksen, ja jatkui aina vuonna 2003 valmistuneisiin rivitaloasuntoihin. Leiviskän mukaan kirjaston pohjamuoto ammentaa ”sisältä ulos” -lähtökohdasta: sektorimainen järjestely pyrkii suuntaamaan kaikki tilat sisäpihaa kohti. Näkymiä pyritään siis avaamaan rakennuksen käyttäjiä eikä heidän valvontaansa varten, kuten taas Alvar Aalto perusteli viuhkapohjaisia kirjastojaan. 1990-luvulle tultaessa hiljalleen tiukentuneet esteettömyysvaatimukset johtivat siihen, että tilallista vaihtelua tavoiteltiin huonekorkeutta varioimalla eikä tasoeroilla, kuten Aallon kirjastosaleissa tai Leiviskän läpimurtotyössä Kouvolan kaupungintalossa (1968).
On kiinnostavaa verrata Vallilan kirjastoa ja päiväkotia juurikin Kouvolan kaupungintaloon, jonka Leiviskä suunnitteli yhdessä Bertel Saarnion kanssa. Arkadit, marmori julkisivumateriaalina (joka tosin on sittemmin vaihtunut vaaleaan graniittiin) ja klassisen säännöllinen ikkunajako ovat kaikuja Leiviskän ja Alvar Aallon jakamasta eurooppalaisen kaupunkikulttuurin ja välimerellisyyden ihailusta. Yleiset ja liikennetilat avautuvat sisäpihalle, jolloin rakennuksella on näkymälinjoja itseensä, kuten Leiviskä itsekin on kirjoittanut.
”On siis väärää tulkintaa, että minä olisin ikään kuin pehmennyt tai jotenkin tullut hulluksi vanhemmiten. Olen ollut yhtä hullu alusta lähtien.”
Kontekstuaaliset käytöstavat
1980-luvun lopun arkkitehtuuria esitelleen Arkkitehtuurin nykyhetki -näyttelyn katalogissa vuonna 1990 Leiviskä listaa sekä Kouvolan kaupungintalon että Vallilan kirjaston otsikon ”Lähes välttämätöntä: talo, jossa ollaan sisällä, nähdään samanaikaisesti myös ulkoa” alle. Rakennuksilla onkin käytännössä sama avoimen sisäpihan ympärille rakentuva perusratkaisu.
Muotokielessä on kuitenkin ilmeisiä eroavaisuuksia: Kouvolan kaupungintalo on varsin kurinalainen suorakulmainen kompositio löyhästi rakennetussa kauppalan keskustassa, kun taas Vallilassa vapaamuotoiset rakennukset on sovitettu tiukasti 1900-luvun alun tiiviiseen kaupunkirakenteeseen. Onko aiemmin kritisoimassani Framptonin analyysissä sittenkin perää?
Useat Leiviskän 1990-luvun alkuun mennessä suunnittelemista kohteista sijoittuivat lähes luonnontilaiseen tai esikaupunkimaiseen ympäristöön. Sittemmin hän on suunnitellut useita kohteita urbaanimpaan ympäristöön, erityisesti Helsingin keskustaan, mutta myös Betlehemin historialliseen keskustaan Palestiinassa. Mitkään näistä eivät viittaa siihen, että ”epäsäännöllisen tontin kohdalla hän hylkää välittömästi omat mieltymyksensä ja hakee sopivan orgaanista muotoa”, kuten Frampton väittää. Kulturhuset Sandels (2007) toimii kahden kaupunkikoordinaatiston välikappaleena ja Svenska social- och kommunalhögskolan (2009) liittyy kohteliaasti korttelinsa pääsuuntiin. Kaikkein ahtain paikka lienee Ad-Dar-kulttuurikeskuksella Betlehemissä (2005), joka kaikesta huolimatta säilyttää leiviskämäisen moduuliverkoston puitteissa polveilevan muotokielensä.
Esittäisinkin lähes päinvastaista yleistystä Leiviskä kontekstistrategioista kuin Frampton: rakennukset urbaaneissa ympäristöissä vastaavat, liittyvät ja sopeutuvat olemassa oleviin ruutukaavoihin ja kaupunkirakenteen suuntiin, kun taas avoimella paikalla rakennukset avautuvat ympäristöönsä vapaammin, usein aaltomaisena viuhkamuodostelmana. Kuten Leiviskä itse huomauttaa, parhaita esimerkkejä viuhkamaisesta lähestymistavasta ovat eräät toteutumattomat kilpailuehdotukset, kuten Suntory-tislaamon ravintola Japanissa (1991) tai Pirkkalan kirkko (1989). Framptonin puolustukseksi on todettava, että tuomioni on hieman taannehtiva useiden mainituista rakennuksista valmistuttua vasta hänen tekstinsä julkaisemisen jälkeen.
Muuttumattomat metodit
Leiviskä on usein korostanut ”invarianttien” eli eräänlaisten muuttumattomien periaatteiden tai pysyvien arvojen merkitystä suunnittelussa ja todennut, ettei hänen suhteensa arkkitehtuuriin ole muuttunut siitä, mitä se oli vaikkapa hänen antaessaan ensimmäisen luentonsa 1970-luvulla.5 Sittemmin hän on kiteyttänyt, että ”[a]rkkitehtuurin perimmäinen olemus on kautta vuosituhansien ollut sama: tehdä ihmisille hyvää ympäristöä ja onnellistuttavia tiloja.”6
Leiviskä siteeraakin usein opettajiaan ja mentoreitaan eikä esitä suunnitteluperiaatteitaan omina keksintöinään. Yksi usein siteeratuista on Aulis Blomstedt, joka myös on korostanut invarianttien merkitystä. Luultavasti Blomstedtilta Leiviskälle on periytynyt myös ajatus oikean sijainnin löytämisen tärkeydestä ja siitä, ettei pidä koskaan rakentaa tontin kauneimmalle paikalle.7
Toinen keskeinen periaate vaikuttaa olevan pyrkimys parantaa rakennuspaikkaa tapauskohtaisesti valitulla keinoilla. Rakennuksen rooli voi Leiviskän mukaan olla tilanteesta riippuen esimerkiksi alisteinen, säestävä, täydentävä, selkeyttävä, yhdistävä, vahvistava tai dominoiva.8
Vaikka Leiviskän kirkkoja on julkaistu laajalti, kiinnostavimpia esimerkkejä vaihtelevista kontekstuaalisista keinoista tarjoavat olemassa olevien sakraalirakennusten täydennykset.
Varhaisin näistä on Nakkilan seurakuntakeskus (1969). Erkki Huttusen suunnittelema kirkkorakennus vuodelta 1937 seisoi alun perin mäen laella muutoin varsin tasaisessa maastossa, hallitsevana ja eristyksissä, mittakaavattomana vailla vertailukohtaa. Leiviskä suunnitteli uudisrakennuksen ”aivan kirkon juurelle pieneksi kyläksi” antaakseen kirkolle siltä puuttuneen kontekstin.9 Ei ole vaikea nähdä yhtenä mahdollisena mallina Neresheimin benediktiiniläisluostarin ja sen alapuolella polveilevien kylän kattojen muodostamaa kompositiota. Leiviskä on maininnut luostarin usein kirkkointeriööriensä yhtenä esikuvana, vaikkei puhukaan siitä Nakkilan kirkon suunnitelman yhteydessä.
Leiviskän ratkaisu näyttäytyy yksinkertaisena ja itsestään selvänä, mutta se on oikeastaan varsin ainutlaatuinen. Pelkän ympäristöön sulautumisen ja naamioitumisen sijaan hän ottaa aktiivisen roolin, kuitenkin samalla korostaen ja vahvistaen olemassa olevan rakennuksen ominaisuuksia harkitulla kontrastilla.
Rakennuksen rooli voi tilanteesta riippuen olla esimerkiksi alisteinen, säestävä, täydentävä, selkeyttävä, yhdistävä, vahvistava tai dominoiva.
Harjun kappeli (1997) Mikkelissä ja Hyvän paimenen kirkko (2002) Helsingin Pakilassa tarjoavat esimerkit toisenlaisesta lähestymistavasta. Molemmissa uudisosa liittyy suoraan pieneen pohjoismaista klassismia edustavaan sakraalirakennukseen muodostaen pihoja ja sisäänkäyntialueita olemassa olevan rakennuksen kanssa.
Hierarkia ja muotokieli ovat kuitenkin erilaiset. Harjun kappelin lisäosassa laajennus pysyy alisteisessa roolissa täydentäen ja vahvistaen alkuperäisen kappelin geometriaa, kun taas Hyvän paimenen kirkossa vanhasta kirkkosalista on muodostunut sivukappeli liittämällä se uuteen kirkkosaliin puretun alttariseinän kautta. Jälkimmäiseen ratkaisumalliin turvaudutaan harvoin aikamme säilytyskeskeisessä hengessä, mutta se ei ollut mitenkään tavaton esimerkiksi keskiajalla, kuten Leiviskä itse on todennut. Molemmissa tapauksissa selkeästi määriteltyjen hierarkioiden ja keskinäisten suhteiden avulla on saavutettu synteesi: uuden ja vanhan välillä vallitsee aktiivinen dialogi.
Arkkitehtoninen maalaisjärki
Juha Leiviskän arkkitehtuuri osoittaa, että rajattu määrä selkeitä suunnitteluperiaatteita, jonkinlainen arkkitehtoninen maalaisjärki, ei väistämättä rajoita vaan mahdollistaa lukemattomia toteutustapoja. ”Muuttumattomien” olemassaolo ei hävitä suunnittelijan roolia: hänen velvollisuutensa ja ammattitaitonsa mittari on tehdä päätökset siitä, miten periaatteita sovelletaan parhaiten kussakin tilanteessa.
Leiviskän tuotantoa uhkaavat samat vaarat kuin modernia rakennusperintöä yleisemminkin: joitakin hänen töitään on jo purettu, vain muutaman vuosikymmenen käytön jälkeen. Uskon kuitenkin, että Leiviskän tuotannolla on muuta aikakauden rakennuskantaa paremmat mahdollisuudet rakennusperinnön selviytymiskamppailussa. Kun arkkitehtuuri ammentaa historiasta ja paikan ehdoista, tulee siitä vääjäämättä osa sitä rakennustaiteen historian jatkumoa, josta se on innoituksensa saanut. ↙
LARI ALA-PÖLLÄNEN
Arkkitehti, joka työskentelee tutkijana.
1 Juha Leiviskä: ”A Letter from Leiviskä”. Architecture and Urbanism 295, 13.
2 Marja-Riitta Norri: ”Valon instrumentit – Keskustelu Juha Leiviskän kanssa”, Arkkitehti 2/1981, 64.
3 Kenneth Frampton: ”Landform, Fabric and Light: The Architecture of Juha Leiviskä”, teoksessa Juha Leiviskä (toim. Marja-Riitta Norri, Kristiina Paatero), Rakennustaiteen museo 1999, 22.
4 Juha Leiviskä: ”Arkkitehtonen yksinpuhelu: omaelämänkerrallisia fragmentteja”, teoksessa Juha Leiviskä (toim. Marja-Riitta Norri, Kristiina Paatero), Rakennustaiteen museo 1999, 15.
5 Juha Leiviskä: ”About Architecture”, teoksessa Matter and Mind in Architecture: The 7th Alvar Aalto Symposium, Alvar Aalto -säätiö, Rakennustieto 2000, 118.
6 Anni Vartola: ”Wau! Se euforinen tunne”, Arkkitehtiuutiset 4/2016, 6–9.
7 Juha Leiviskä, ”Arkkitehtonen yksinpuhelu : omaelämänkerrallisia fragmentteja” teoksessa Juha Leiviskä (toim. Marja-Riitta Norri, Kristiina Paatero), Rakennustaiteen museo 1999, 10.
8 Juha Leiviskä: ”About Architecture”, teoksessa Matter and mind in architecture: The 7th Alvar Aalto Symposium, Alvar Aalto -säätiö, Rakennustieto 2000, 117
9 Juha Leiviskä: ”Rakennuksia ja suunnitelmia”, teoksessa Juha Leiviskä (toim. Marja-Riitta Norri, Kristiina Paatero), Rakennustaiteen museo 1999, 44.
10 Juha Leiviskä: ”Hyvän Paimenen kirkko”, Arkkitehti 3/2004, 43.