Julkaistu lehdessä 4/2023 - Metsä
Pääkirjoitus 4/2023: Metsän tulkitsija
Reima Pietilä, jonka syntymän satavuotisjuhlaa vietettiin elokuussa, teki harvinaisen elämäntyön arkkitehtuurin moninaisuuden puolustajana, niin suunnittelijan, vaikuttajan kuin opettajankin rooleissa. Myös Arkkitehti-lehti olisi ollut sisällöltään huomattavasti köyhempi ilman Pietilän neljän vuosikymmenen mittaista työpanosta. Hän kirjoitti ensimmäisen julkaistun tekstinsä heti valmistuttuaan arkkitehdiksi vuonna 1953, ja viimeiset haastattelut sisältyivät muistonumeroon 6/1993. Väliin mahtui kymmeniä tekstejä projektiselostuksista mielipidekirjoituksiin ja esseistä kirja-arvioihin.
Pietilän ja Arkkitehdin suhde ei silti ollut vailla jännitteitä. Kun lehdestä haluttiin 1950-luvun lopulla siivota pois pitkäveteisiksi koetut teoreettiset artikkelit, perusti Pietilä ystävineen niiden areenaksi ranskankielisen Le Carré Bleu -lehden. Kymmenen vuotta myöhemmin Pietilä nousi näkyvimmäksi vastavoimaksi Arkkitehdin toimituskuntaa hallinneille konstruktivisteille. Näkemyseroista huolimatta hänen kirjoituksensa ja projektinsa saivat runsaasti palstatilaa lehdessä, mistä pitää kiittää päätoimittaja Kirmo Mikkolan avarakatseisuutta. Tässä numerossa Pietilän merkitystä pohtii kaksi eri sukupolven tutkijaa. Hänen pitkäaikainen avustajansa, ystävänsä ja luotettunsa Roger Connah tarkastelee kysymystä henkilökohtaisten kokemustensa valossa, kun taas Moisés Royo analysoi Dipolin arkkitehtuurin arvoituksellisuutta.
Pietilä toi toistuvasti esiin suomalaisen metsän merkityksen inspiraation lähteenä.
Juhlavuoden aikana yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt Pietilöiden arkkitehtuurin merkitys rakennusperintönä, varsinkin kun heidän suunnittelemansa rakennukset ovat parhaillaan käymässä läpi ensimmäistä peruskorjauskierrostaan. Suomalaisen arkkitehtuurin historiassa heidän suunnitelmansa on nähty erityistapauksina, mutta edellyttääkö niiden korjaaminen lopulta kovin erilaista lähestymistapaa kuin saman aikakauden rationalismi? Toisaalta Pietilöiden arkkitehtuurin tunnuspiirteisiin kuului jokaisen projektin kehittely sen omista lähtökohdista. Muodostaako heidän tuotantonsa sellaista yhtenäistä oeuvrea, jota voitaisiin vaalia ennalta määriteltyjen periaatteiden pohjalta? Entä missä määrin korjauksissa on syytä huomioida Pietilän itse tarjoilemat tulkinnat – jotka usein ovat ristiriidassa niin keskenään kuin säilyneiden dokumenttien kanssa – ja milloin olisi perustellumpaa antaa rakennusten kertoa omat tarinansa?
Yleisesti Pietilöiden arkkitehtuuri on kestänyt varsin hyvin ajan hammasta. Heidän tärkeimmistä töistään on purettu ainoastaan väliaikaiseksi suunniteltu Brysselin maailmannäyttelypaviljonki, ja peruskorjauksissa on huomioitu rakennusten arkkitehtoniset arvot. Tappioilta ei silti ole vältytty. Niistä huomattavin on Kuwaitin ulkoministeriö, jonka arkkitehtuurin vaiheittaista katoamista Thorsten Botz-Bornstein on kuvannut kirjassaan Transcultural Architecture. Harmillinen menetys on myös Tampereelle vuonna 1963 valmistuneen Branderin kahvilan sisustuksen hävittäminen vain parikymmentä vuotta myöhemmin.
Paradoksaalisesti tällä hetkellä suurimmassa vaarassa ovat Pietilöiden viimeiset työt. Esimerkiksi Poriin vuonna 1990 valmistunut vanhainkoti Himmeli on seisonut pari vuotta tyhjillään, kun suunnitelma muuttaa se sote- ja gerokeskukseksi kariutui sote-uudistuksen myllerryksessä. Vireillään oleva rakennussuojeluprosessi turvannee rakennuksen säilymisen muttei ratkaise käytön ongelmaa. Samalla tontilla sijaitseva päiväkoti Taikurinhattu – yksi Pietilöiden uran pienistä helmistä – on puolestaan aktiivisessa käytössä mutta pikaisen korjauksen tarpeessa.
Kirjoituksissaan ja haastatteluissaan Pietilä toi toistuvasti esiin suomalaisen metsän merkityksen inspiraation lähteenä. Pietilä onkin helppo nähdä edelläkävijänä ajattelutavalle, joka huomioi luonnon samanarvoisena tekijänä ihmisen kanssa. Hän korosti ekologian merkitystä kaupunkisuunnittelussa jo 1950-luvun puolivälissä ja viljeli myöhemmin sellaisia käsitteitä kuin paikallisarkkitehtuuri, kulttuuriekologia, genius loci ja luontoarkkitehtuuri. Toisaalta hänen pioneerirooliaan ei ole syytä myöskään liioitella – Pietilöiden suunnittelemien toteuttamiseen käytettiin tonneittain hiili-intensiivisiä materiaaleja, joiden elinkaarta monesti lyhentävät ajalleen tyypilliset suunnitteluvirheet.
Metsien käyttö on ollut myös viimeaikaisen poliittisen keskustelun kuumimpia aiheita. Osapuolten on ollut vaikea löytää yhteisymmärrystä siitä, pitäisikö metsät nähdä ensisijaisesti hiilivarastona, teollisuuden raaka-aineresurssina, biodiversiteetin turvaajana, rakennusmaana vai virkistysalueina. Tämän numeron artikkeleissa kysymystä tarkastellaan niin maankäytön, materiaalien kuin luontokokemuksen näkökulmista. Numerossa esiteltävät projektit kuvaavat tämän hetken puuarkkitehtuurin erilaisia suuntauksia. Mukana on eri kokoisia rakennuksia kesämökeistä monikerroksisiin kouluihin, jotka sijoittuvat niin koskemattomaan luontoon kuin kehittyviin kaupunkikeskustoihin, sekä teknisiä ratkaisuja perinteisestä hirsisalvoksesta tietokoneella mallinnettuihin CLT-elementteihin. ↙