IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2023 - Hoiva
Mitä hoiva merkitsee arkkitehdille?
Kenestä arkkitehtuuri pitää huolen? Miten arkkitehtuuria tulisi hoivata? Seuraavat tekstit tarjoavat neljä näkökulmaa.
Onnistunut hoivaympäristö hellii kaikkia aisteja
Freja Ståhlberg-Aalto
Hoivaympäristön estetiikalla ja arkkitehtuurilla on valtava potentiaali luoda hyvinvointia, parantaa elämänlaatua ja nopeuttaa paranemista ja kuntoutumista. Ympäristö vaikuttaa meihin monella tavalla samanaikaisesti ja henkilökohtaisesti. Näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme ja jopa maistamme kaikkea, mikä meitä ympäröi. Hoivarakennuksissa ympäristön merkitys korostuu: käyttäjien toimintakyky on alentunut, joten he viettävät niissä suuren osan ajastaan.
Onnistunut hoivaympäristö tarjoaa mieltä virkistäviä ja hyvää oloa tuottavia aistikokemuksia. Sisätiloissa tämä tarkoittaa kauniita, aitoja materiaaleja ja värejä, tuntoaistittavia pintoja, hallittua äänimaisemaa, miellyttäviä tuoksuja ja liikkumismahdollisuuksia. Luonnonmateriaalit antavat oivallisesti rikkaita aistikokemuksia. Auringon lämmittämä puupinta ihoa vasten tai karhea villamatto varpaiden välissä ovat arkipäiväisiä, tuntoaistia aktivoivia kokemuksia.
Luonnonvalon sopiva määrä tuottaa mielihyvää sekä vuorokauden ja ajankulun tajua. Asuin- tai potilashuoneista on huolella mietittyjä näkymiä ulos myös sängyssä maatessa, mikä tarjoaa virikkeitä ja yhteyden ulkomaailmaan. Ikkunat ovat avattavia ja huoneista on suora, helppo pääsy parvekkeelle tai pihalle. Jo Florence Nightingalen aikaan ymmärrettiin raikkaan ilman merkitys terveydelle. Luonto ja ulkona oleskelu parantavat tutkitusti kognitiivisia kykyjä. Jokapäiväisen ulkoilun lähipuistossa tai pihalla tulisi olla perusoikeus.
Hyvä hoivaympäristö tuoksuu hyvälle ja raikkaalle. Tulokkaan kohtaa kodikas ruuan tai vasta keitetyn kahvin tuoksu, ei virtsan tai desinfiointiaineen pysäyttävä haju. Tähän voidaan vaikuttaa ilmanvaihdon lisäksi huolehtimalla käyttäjien hygieniasta.
Itsemääräämisen ja yksityisyyden kunnioittaminen ovat avainasemassa onnistuneessa hoivaympäristössä. Asukkailla ja potilailla on oikeus yksityisyyteen; oma reviiri, riittävän kokoinen huone tai asunto pesutiloineen, jonka puitteissa voi elää itsenäisesti ja arvokkaasti, hoitaa arkipäiväisiä askareita ja halutessaan olla yksin. Jokainen voi muokata, sisustaa ja räätälöidä reviirinsä oman näköisekseen ja itselleen sopivaksi. Tiloihin voi tuoda omat tavarat ja huonekalut. Henkilökohtaisiin esineisiin kytkeytyy tunteita ja muistoja eli ihmisen identiteetti ja historia. Erityisesti muistisairaille – mutta myös muille – tutut esineet ovat merkityksellisiä ja tuovat turvallisuuden tunteen.
Asukkaiden tai potilaiden jakaminen pienempiin 4–8 hengen yksiköihin luo tiloihin kodinomaiset ja inhimilliset mittasuhteet. Sekä palveluasumisen että fyysisten ja psyykkisten kuntoutuskeskusten käyttäjät hyötyvät arkipäiväisten askareiden harjoittelemisesta kodinomaisessa ympäristössä. Sisä- ja ulkotilojen saavutettavuus ja mitoitus liikuntaesteisille ja erikoisryhmille sopiviksi takaa hoivaympäristön toimivuuden.
Itsemääräämiseen kuuluu myös oikeus valita miten elää, mitä syö ja juo ja kenen kanssa. Onnistuneessa hoivaympäristössä on viihtyisiä yhteistiloja. Palvelutalossa on ravintola, josta asukkaat voivat itse tilata haluamansa ruuan, näköalabaari, jossa ottaa lasillinen, ja yhteiskäyttöinen yrttitarha. Hierarkia yksityisen, puoliyksityisen, puolijulkisen ja julkisen tilan välillä mahdollistaa oman yhteisöllisen osallistumisen asteen valitsemisen. Sosiaalisia kohtaamisia voidaan tukea suunnittelulla, esimerkiksi eri sukupolvia yhdistävissä kortteleissa ja sijoittamalla päiväkoteja tai opiskelija-asuntoja hoivaympäristöjen yhteyteen. Onnistuneessa hoivaympäristössä kenenkään ei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi.
FREJA STÅHLBERG-AALTO
Arkkitehti, tekniikan tohtori. Hoiva- ja oppimisympäristöjen estetiikkaan ja arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija. Työskentelee kulttuurirakennusten suunnittelijana JKMM Arkkitehdeilla.
Puu kutsuu hoivaamaan
Iida Kalakoski, Riina Sirén
Hoivan käsitteellä viitataan tyypillisesti ihmisten väliseen toimintaan, mutta myös rakennettu ympäristö vaatii hoivaa säilyäkseen käyttökelpoisena. Rakennusten kohdalla puhutaan useimmiten ylläpidosta, kunnossapidosta, huollosta tai korjaamisesta, mutta hoivan käsitteen avulla voimme hahmottaa paremmin tällaisen tekemisen psykososiaalisia ulottuvuuksia.
Hoiva vakiintui tieteen käsitteeksi vasta 1980-luvulla, ja sen rajat ovat edelleen epäselvät. Sukupuolentutkimus on nostanut esiin hoivan suhdetta alistaviin rakenteisiin. Sosiaalitieteet käsittelevät hoivaa laaja-alaisesti järjestelmänä, etuutena ja oikeutena sekä kokemusmaailmana ja hoivaajan ja hoidettavan välisenä suhteena. Näkökulmia yhdistää ajatus ensinäkemältä kohtalaisen niukkavaikutteisesta toiminnasta, jota tehdään toistuvasti toisen puolesta ja hyvää tarkoittaen.
Suomessa perinteinen puinen rakennuskanta vaati aktiivista ja säännöllistä hoivaa pysyäkseen käyttökunnossa. Rakennusten, kuten muidenkin hyödykkeiden, hoiva suoritettiin kodin piirissä. Vasta 1960-luvun molemmin puolin sijoittuva murroskausi siirsi työn kasvavassa määrin ammattilaisten käsiin, kun ihmisten arkiympäristöt muuttuivat puisista teräsbetonisiksi ja itse tehdyistä teollisesti valmistetuiksi. Yksi puurakennuksista luopumisen keskeisiä argumentteja oli ja on edelleen niiden vaatima jatkuva hoito – uudet teräsbetonirakennukset nähtiin huoltovapaina ja siksi puisia parempina.
Hoivaan liittyy stigmaa. Se saattaa näyttäytyä muutosta rajoittavana ja hillitsevänä toimintana. Hoiva linkittyy korjaamisen käsitteeseen, jota pidetään toisinaan suoranaisena vastakohtana uuden luomiselle. Tätä stigmaa ilmentää esimerkiksi vuosikymmenestä toiseen jatkuva ”huoltovapaiden materiaalien” innovointi. Puumateriaalin huollontarve ja taipumus näyttää huonokuntoiselta on näyttäytynyt rasitteena, jopa rakennusten purkuperusteena. Tämä on myös eräs syy Suomen ja muiden perinteisten puurakentamismaiden rakennusperinnön nuoruuteen, mitä puolestaan kuvastaa puurakennusten vähäisyys Unescon maailmanperintölistalla.
Puun stigmaa ilmentää myös estetisoiva tapa, jolla materiaalia käytetään nykyarkkitehtuurissa. Puuta saatetaan käyttää vain sisäkatossa, jolloin se viedään sekä hoivan että vaurioitumisen ulottumattomiin. Puun ilmettä voidaan jäljitellä huoltovapaiksi mainostetuilla materiaaleilla tai puuta muistuttavilla värisävyillä.
Puu on esimerkki rakennusmateriaalista, joka näyttää joutuneen marginalisoiduksi tai ”toiseutetuksi” siksi, että puurakennukset vaativat säilyäkseen jatkuvaa seurantaa ja huolenpitoa. Huolenpitoa vaativat materiaalit ovat kuitenkin usein korjattavia yksisuuntaisen korvattavuuden sijaan. Puurakennusten kaipaama jatkuva hoiva edellyttää omistajalta omistautumista ja sitoutumista. Samalla hoiva on palkitsevaa sekä rakennuksille että niiden hoivaajille. Hoiva aktivoi ihmisiä ja yhteisöjä ja saa heidät kiinnittymään paikalliseen perinteeseen. Rakennettu ympäristö monipuolistuu ja moniarvoistuu, kun erilaiset ihmiset voivat hoivata sitä omalla tavallaan. Hoivan jatkuvuus ja toistuvuus tekee puurakennuksista pikemminkin rakennusperinnettä kuin muuttumattomina säilytettäviä monumentteja. Rakennusten hoivaaminen on itsessään arvokasta kulttuuria, tiedon ja taidon myötä välittyvää aineetonta kulttuuriperintöä.
IIDA KALAKOSKI
Arkkitehti, rakennusperinnön hoidon tutkija ja yliopisto-opettaja.
RIINA SIRÉN
Yliopistolla, viranomaisena ja arkkitehtitoimistossa työskentelevä arkkitehti ja rakennusrestauroija (AMK).
Arkkitehtuuri ulottuu ihmistä laajemmalle
Maiju Suomi
Mummoni kasvatti kukkia. Hän piti huolta kolmesta lapsesta ja yhdestä miehestä. Hän hoiti puutarhaa, jossa liljat tervehtivät vierasta suurin oranssinkeltaisin kukin. Pihan kastelualtaasta minä tongin matoja, jotka olivat sinne sateella ajautuneet ja muuttuivat hiljalleen veteliksi. Mummo keitti puuroa ja ompeli vaatteet nukeilleni.
Minä kävin koulua. Mummoni ei halustaan huolimatta ollut saanut, mutta oppi laittamaan luovuutensa huolenpitoon. Hän ompeli, nypläsi, kutoi, ja kun jokin meni pieleen, totesi ”purka pois”. Mummon kasvimaalta hain rapsakoita pitkulaisia porkkanoita, jotka huuhtelin kylmän juoksevan veden alla. Ne maistuivat ihanalta.
Tieteen ja teknologian tutkija, feministiteoreetikko Maria Puig de la Bellacasa muokkaa Joan Tronton ja Bernice Fisherin yleistä hoivan määritelmää laajentaen sen ”kaikeksi, mitä tehdään maailman ylläpitämiseksi, jatkamiseksi ja korjaamiseksi, jotta kaikki voivat elää siinä niin hyvin kuin mahdollista. Tämä maailma pitää sisällään kaiken, minkä punomme osaksi monitahoista elämää ylläpitävää verkkoa”. Arkkitehtuuri muodostuu osana tätä maailmaa, yksittäisissä paikoissa ja tilanteissa, ja nivoutuu osaksi monimutkaista huolenpidon kudosta.
Ekologiset vuorovaikutussuhteet ovat usein liian laajoja joko tilan tai ajan tasolla, jotta hahmottaisimme ne. Siellä ne kuitenkin ovat, kun jaksamme tunnustella huolella. Etsin arkkitehtuuria, joka tuo nämä suhteet koettavaksi ihmiselle. Millaiset voimat ylläpitävät elämäämme? Ja kääntäen, millaista hoivaa maailmamme tarvitsee, jotta kaikki, sekä ihmiset että toislajiset eläimet, sienet ja kasvit, voivat elää siinä niin hyvin kuin mahdollista?
Arkkitehtuuri voi hoivata ja tuhota, sekä ympäristöjä että niiden asukkaita, lähellä ja kaukana. Suunnitteluvalinnat vaikuttavat kokonaisvaltaisesti sekä ihmisten että muiden elollisten mahdollisuuksiin elää maailmassa, jossa hyvinvointimme kietoutuu yhteen. Monimuotoinen luonto pitää meistä huolta mikrobi- ja kokemustasolla. Synnymme, kehitymme, kukoistamme ja lakastumme yhdessä toislajisten kanssa. Lopulta madot tekevät meistä multaa ja ravintoa uudelle kasvulle.
Materiaalit syntyvät meistä riippumatta. Savi, josta poltamme tiiliä, on kerrostunut mineraaleista, jotka ovat lähtöisin muinaisista tähdistä. Fossiilienergia, jolla pidämme materiaalit kasassa, nousee miljoonia vuosia sitten kuolleiden kasvien ruumiista. Puut kasvavat yhteyttäen auringonvaloa ja hiilidioksidia. Ennen kuin muokkaamme ne suojaksi itsellemme, ne ovat tarjonneet kodin lukemattomille muille olennoille. Tila, johon rakennuksemme asettuu, oli täynnä elämää jo ennen meitä, vaikkemme sitä näkisi.
Arkkitehtuuri ulottuu ajassa eteen- ja taaksepäin, konkreettisesti ja kuvainnollisesti, ekologisessa ja kulttuurillisessa mielessä. Materiaaleilla ja energialla on juurensa; niiden liike rakennuksiin ja näistä pois vaikuttaa ympäristöön, jonka osa me olemme. Samalla rakennuksemme ovat kulttuurin tuotteita ja maailmankuvan muovaajia. Ne liittyvät osaksi historiaa ja voivat toimia näkyvänä, elettynä esimerkkinä muutoksen mahdollisuudesta muulle yhteiskunnalle.
Mummoni opetti minulle, miten paikasta ja materiasta pidetään huolta luovuuden kautta. Välillä se tarkoitti kriittistä katsetta, purkamista ja kitkemistä. Huolenpito voi vaatia rehellisyyttä vaikeasti hyväksyttävän todellisuuden äärellä. Jos hoiva nostaa ihmisen erilliseksi muista, muun luonnon yläpuolelle, tulee luonnosta vain resurssi meidän hyvinvoinnillemme. Jos kuitenkin ulotamme eettisen tarkastelun myös tuleviin ihmis- ja toislajisten sukupolviin, kiristyvät vaatimukset arkkitehtuurille, jota nyt rakennamme. Millainen rakennettu ympäristö kannattelee maailmaa, jossa kaikki voivat elää niin hyvin kuin mahdollista, nyt ja tulevaisuudessa?
MAIJU SUOMI
Arkkitehti ja väitöskirjatutkija Aalto-yliopistossa muotoilun laitoksella. Tarkastelee tutkimuksessaan arkkitehtuuria ympäristökeskustelun välineenä mm. Elina Koiviston kanssa toteuttamansa Alusta-paviljongin kautta.
Paikallisyhteisö parantaa
Ella Kaira
Elämme yksinäisyyden keskellä. Siinä missä edellistä vuosisataa määrittelivät tuberkuloosin ja keuhkokuumeen kaltaiset hengitystieinfektiot, 2000-luvulla erilaiset mielenterveyden häiriöt, kuten masennus, uupumus ja ahdistushäiriöt, vaarantavat sekä ihmisten terveyden että yhteiskunnan toiminnan. Useisiin terveyshaittoihin kytkeytyvän, lisääntyvän yksinäisyyden kansanterveydelliset vaikutukset ovat huomattavia.
Koronaviruspandemian takia koteihin eristäytyminen on vahvistanut maailmankuvaa, jossa fyysiset objektit on korvannut informaatiokeskeinen digitaalinen järjestys. Nykypäivän yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvan filosofi Byung-Chul Hanin mukaan digitalisaatio on mahdollistanut informaation jakamisen ilman tosielämän kohtaamisia: tietoa synnytetään ja jaetaan yksityisissä tiloissa ilman julkista keskusteluareenaa, ja sillä on haitallisia vaikutuksia demokratialle sekä paikallisyhteisöjen elinvoimalle.
Kaupunkitilaan kiinnittyneet sosiaaliset tukiverkot tarjoavat ihmisille usein ulospäin näkymättömiä hoivan muotoja. Nämä tärkeät yhteydet voivat kuitenkin jäädä pimentoon, jos kaupunkeja kehitetään eläytymättä käyttäjien kokemuksiin. Vahvemmin paikallisista lähtöisin olevat kaupunkitilat lääkitsisivät autenttisuuden pulasta kärsiviä nykypäivän globaaleja kaupunkeja. Osallistuminen oman asuinalueen kehitykseen voi myös vahvistaa tunnetta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, joka on sosiaalisen pääoman kerryttämisen kautta yhteydessä hyvinvointiin.
Kaupunkilaisten toiveet on huomioitu esimerkiksi Barcelonan superilla-naapurustojen kehittämisessä. Ildefons Cerdàn 1800-luvun puolivälissä Eixamplen alueelle kaavoittamia kortteleita on yhdessä paikallisten kanssa kehitetty jalankulkijoille viihtyisämmiksi sekä tarjoamaan käyttäjien toiveiden mukaisia toimintoja. Paikalliset ovat olleet mukana esimerkiksi Sant Antonin naapuruston suunnittelussa, jossa kiinnitettiin erityistä huomiota vähemmistöjen äänien kuulemiseen.
Suomessa uudenlaista osallistumisen mallia toteutettiin Tampereen Hiedanrannassa, jossa kaupunkilaiset olivat mukana suunnitelman jatkokehityksessä heti vuonna 2016 alueen suunnittelusta järjestetyn ideakilpailun ratkeamisen jälkeen. Kaupunkilaisista, arkkitehdeista, kaupunkisuunnittelijoista ja tutkijoista koostuvissa työpajoissa ideoitiin uudenlaisen kaupunkiasumisen konseptia, josta myöhemmin ammennettiin ajatuksia alueen kaavoitukseen.
Kaupunkilaisten ottaminen mukaan suunnitteluprosessiin vaatii vankan taustatyön, jotta osallistujat edustaisivat monipuolisesti asuinaluettaan ja jotta heiltä saatu tieto saataisiin sopivasti mukaan suunnitelmaan. Esimerkit maailmalta muistuttavat, että kaupunginosia uudistettaessa tehokas tapa saada paikallisten hyväksyntä muutoksille on heidän osallistumisensa suunnitteluprosessiin mahdollisimman varhain.
Paikallisyhteisöt tarjoavat rohdon yhteiskunnassa, joka uuvuttaa yhä useamman ja jossa ihmiset kohtaavat yhä useammin virtuaalisesti. Yhteisöistä kumpuava sosiaalinen pääoma tulisi huomioida kaupunkiuudistuksia tehtäessä. Pysyvät naapurustoverkostot voivat lieventää yksinäisyyttä tarjoamalla merkityksellisiä päivittäisiä kohtaamisia. Myös elämäntyylin muuttaminen ekologisemmaksi sujuisi mutkattomammin, jos kestävän kaupunkielämän ideoimiseen osallistuisi laajempi katsaus meitä kaikkia, joiden arkeen muutokset tulevat vaikuttamaan. ↙
ELLA KAIRA
Arkkitehti, joka on kiinnostunut tasa-arvoisesta kaupunkiympäristöstä.