IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 4/2022 - Koti
Ekokatastrofi edellyttää negatiivisia ideoita
Arkkitehdit esitetään ja mielletään yleensä ideanikkareina. Kuvapankkien katalogeissa he ovat niitä tyyppejä, jotka sanovat piirustuspöydän ympärille kokoontuneiden ihmisten ryhmässä käsiään heilutellen: ”hei mutta entäpä jos tekisimmekin näin!” Arkkitehdit löytävät tilallisen hahmotuskykynsä avulla yllättäviä synergioita, win-win-ratkaisuja yhteiskunnan ristiriitaisten tavoitteiden umpisolmuihin, ja toimivat näin yhteiskuntakoneiston voitelijoina. Siitä meille maksetaan.
Arkikielessä idealla tarkoitetaan oivallusta, keksintöä, näppärää ratkaisua: ”10 uutta ideaa etätyöpisteen järjestämiseen asuntoosi”. Platonin käsitteistössä idea taas merkitsi asioiden todellista, täydellistä, ikuista ideaalimuotoa, josta arkikokemus antaa vain kalpean varjon. Idean käsite – ”idean idea”, jos haluatte – on muuttunut historiassa. Mitä tulevaisuuteen katsovien arkkitehtien pitäisi ajatella roolistaan ideoiden luojina tai esilletuojina, jos tulevaisuuden ideat eivät olekaan samanlaisia kuin nykyajan ideat?
Elämme antroposeenia, ekokatastrofin aikaa. On toiveajattelua, että katastrofista selvittäisiin pelkillä kekseliäillä ideoilla. Vaaditaan kokonaista uusien ideoiden järjestelmää, uutta ideologiaa. Voivatko arkkitehdit auttaa tässä? Vai olemmeko toivottomasti lukkiutuneet rooliin, jossa vain keksimme uusia ideoita tuhoa kohti etenevän järjestelmän pitämiseksi kurssissaan?
Viime vuosina moni on huomannut, että arkkitehtuurimuoti on kiertänyt ympyrän. Luomme taas yhtenäisiä, ankaran toisteisia muotojärjestelmiä, kuten 1960-luvulla. Muutos on tapahtunut suhteellisen nopeasti ja laajasti, ikään kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka taustalla ei ole mitään yhteisesti tiedostettua selkeää ohjelmaa. Ruohonjuuritasolla kyse on lähinnä kai tympääntymisestä pakkomutkiin. Kun kaikki mahdolliset variaatiot tilojen, massojen ja julkisivujen oikukkaaseen, ”kiinnostavaan” sommitteluun on käyty läpi riittävän monta kertaa, talojen piirtäjästä tuntuu virkistävältä palata platonisempaan maailmaan. Siellä yksi yksinkertainen ja ikään kuin ikuinen idea, joka on lähes aina pilarien ja palkkien tektoninen ruudukko, kantaa läpi suunnitelman muuttumattomana toteuttaen kuin huomaamatta, rytmin rikkoutumatta, kaikki toimintojen ja ympäristön pikkumaiset vaatimukset. Kokonaisvaltainen yhtenäisyys on loppujen lopuksi suunnittelijalle älyllisesti haastavampi tavoite kuin ristiriitojen mielivalta.
Ruudukkotyyli kiinnittää huomion takaisin peruskysymyksiin.
Ruudukkotyylissä on myös ideologinen taso. Se kiinnittää huomion pois muotoideoista takaisin peruskysymyksiin. Kun kaikki talot ovat ruudukkoja, jää jäljelle kysymys siitä, mistä ruudukko tehdään, kenet sitä päästetään asuttamaan ja millä ehdoilla. Tällä hetkellä ruudukot tehdään ilmastoa tuhoavasta betonista, ja se toimii vuokrakiskonnalle pohjautuvan kiinteistösijoitustoiminnan välineenä. Maksimaalinen tuotto sijoittajille on ruudukon suunnittelussa tärkeämpää kuin vaatimus, että huoneisiin pitäisi saada auringonvaloa, tai että lapsilla pitäisi olla leikkipaikka pihalla, tai että makuuhuoneeseen pitäisi mahtua sänky. Tai se, että ihmiskunnan pitäisi lopettaa ilmaston kuumentaminen. Arkkitehtien kieltäytymisen ruudukon ”muotoilemisesta” voi nähdä hiljaisena protestina tätä kehitystä vastaan.
Arkkitehtien esteettinen lakko on kuitenkin heikko hyvesignaali, performanssi, joka ehkä välittää jonkinlaista viestiä kollegoille, mutta tuskin missään tapauksessa riittää muuttamaan kehityksen suuntaa. Tällainen usko arkkitehtuurityylin voimaan olisi naiivia idealismia.
Arkkitehtien pitäisi tuoda esiin paitsi löytämiään mahdollisuuksia, myös mahdottomuuksia, joihin ovat törmänneet. Ideologia ei ole pelkästään kokoelma positiivisia ideoita vaan myös negatiivisia. Arkkitehdit voivat toimia myös negatiivisten ideoiden nikkareina. Olennainen osa modernin arkkitehtuurin pioneerien työtä oli rakentaa negatiivinen kuva perinteisestä kaupunkirakenteesta, rakennustavasta ja estetiikasta. ”Ornamentti on rikos” oli Adolf Loosin raju väite 1900-luvun alussa. 2000-luvun alussa kaikille pitäisi tehdä selväksi, että betoni on rikos. Uuden moottoritien rakentaminen on rikos. Lähiöostarin purkaminen vuokratalon tieltä on rikos. Kahdesta seitsemän neliön kopista, kylpyhuoneesta ja minikeittiöstä koostuvan asunnon myyminen kaksiona on rikos.
Arkkitehtien on päästävä eroon sellaisesta idealismista, että tehtävämme olisi löytää ratkaisu kaikkiin ongelmiin. On paljon ongelmia, joihin meillä ei ole ratkaisua. Mitä pitemmälle antroposeeni etenee, sitä enemmän niitä on. Tiedemaailmassa negatiivisten tulosten julkaiseminen on yhtä tärkeää kuin positiivisten. Meidänkin pitää uskaltaa vetää ruksit kelvottomien ratkaisujen päälle samalla hävyttömällä rohkeudella kuin Le Corbusier. Muulloinkin kuin silloin, kun kyse on pääkaupungin paraatipaikoista. ↙
JULIUS JÄÄSKELÄINEN
Arkkitehti. Johtaa perustamaansa Ark Brut -arkkitehtitoimistoa.