IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 3/2022 - Uusi luontosuhde
Pääkirjoitus 3/2022: Luonnon ehdoilla
Kenellekään ei liene enää epäselvää, että ilmastokriisi ja luontokato pakottavat rakennusalan uudistamaan käytäntönsä perinpohjaisesti lähivuosina. Se tulee tarkoittamaan ainakin siirtymistä vähähiilisiin rakennusmateriaaleihin ja valmistusmenetelmiin, rakennusten ja rakennusosien tehokasta uudelleenkäyttöä sekä riittävän laajoja luontoalueita myös tiivistyvissä kaupungeissa.
Vaikka näiden käytännön ongelmien ratkaisemisessa on epäilemättä riittävästi haasteita yhdelle sukupolvelle, on samalla aiheellista pohtia luonnon ja rakennetun ympäristön suhdetta teoreettisemmistakin lähtökohdista. Lähdekirjallisuutta löytyy onneksi yhtä kaukaa historiasta kuin kirjoitettua arkkitehtuuriteoriaa on ylipäänsä ollut olemassa – muistamme esimerkiksi Vitruviuksen parin vuosituhannen takaiset ohjeet maaston, pienilmaston, taivaankappaleiden ja ihmisruumiin mittasuhteiden huomioimisesta kaupunkien ja rakennusten suunnittelussa. Arkkitehtuurin luontosuhdetta on tämänkin lehden sivuilla pohdittu lukemattomissa artikkeleissa, arvovaltaisina kirjoittajina vaikkapa Alvar Aalto, Reima Pietilä, Aulis Blomstedt ja Juhani Pallasmaa.
Tämän numeron lähtökohtana on ollut Aalto-yliopistossa viime marraskuussa järjestetty Nils Erik Wickberg -symposium, jonka teemana oli posthumanismi ja arkkitehtuuri. Posthumanismi on ollut viime vuosina suosittu käsite, kun eri alojen tutkijat ovat hahmotelleet tasa-arvoisempaa suhdetta ihmisen ja muiden eliölajien välille. Monenlaisia teoreettisia suuntauksia yhdistää lähinnä renessanssista ja valistuksesta juontuvan ihmiskeskeisen ajattelutavan purkaminen. Mutta mitä tarjottavaa näillä ideoilla olisi arkkitehtuurin alalle?
Posthumanismin käsite otettiin ensimmäiseksi käyttöön kirjallisuuden tutkimuksessa 1970-luvulla. Ihmisten ja muiden eliöiden välisen suhteen lisäksi keskeinen kysymys on ollut koneen ja ihmisruumiin välisen rajan hämärtyminen uuden teknologian myötä. Esimerkiksi Donna Harawayn klassisessa ”A Cyborg Manifesto” -esseessä (1985) kyborgi toimi metaforana olennolle, joka asetti kyseenalaiseksi vakiintuneita jaotteluita, kuten ihminen/eläin, ihminen/kone sekä sukupuolen, rodun ja yhteiskuntaluokan asettamia rajoja.
Lähdekirjallisuutta luonnon ja rakennetun ympäristön suhteesta löytyy yhtä kaukaa historiasta kuin kirjoitettua arkkitehtuuriteoriaa on ylipäänsä ollut olemassa.
Arkkitehtuuriteoreetikko K. Michael Hays toi posthumanismin käsitteen arkkitehtuurin tutkimuksen kentälle kirjallaan Modernism and the Posthumanist Subject vuonna 1992, analysoiden humanismi/posthumanismi-käsiteparin avulla modernismin eri suuntauksia. Siinä missä Le Corbusier’n arkkitehtuuri nojasi Haysin mukaan vielä humanistiseen ajatukseen yksilöstä merkitysten luojana, hylkäsi Hannes Meyerin ja Ludwig Hilberseimerin edustama posthumanistinen avantgarde ajatuksen rakennuksesta autonomisena teoksena.
Haysin tulkinnassa posthumanismilla ei ollut juuri tekemistä arkkitehtuurin ympäristövaikutusten kanssa, ja Meyerin ja Hilberseimerin edustamaa rationalismia voi nykynäkökulmasta pitää osasyyllisenä käsillä olevaan ympäristökriisiin. Mutta olisiko nämä periaatteet mahdollista päivittää palvelemaan tulevaa ekologista jälleenrakennusta, kuten Aleksi Lohtaja kirjoittaa artikkelissaan? Ajatus näyttää kiehtovan ainakin monia poliittisia päättäjiä – esimerkiksi Euroopan komission New European Bauhaus -ohjelma on löytänyt ideologisen esikuvansa oppilaitoksesta, jossa Meyer ja Hilberseimer olivat aikanaan vastuussa arkkitehtuurin opetuksesta.
Ilmastokriisi ja luontokato ovat innoittaneet myös arkkitehtuurihistorioitsijoita tarkastelemaan rakentamisen historiaa uusista näkökulmista. Tämän numeron johdantoartikkelissa Barnabas Calder tuo esiin, miten läheisesti modernistinen arkkitehtuuri on perustunut fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaan halpaan energiaan. Tämän aikakauden lähestyessä loppuaan on syytä alkaa pohtia sen tuottaman rakennusperinnön tulevaisuutta. Onko teräs- ja betonirakennusten kohtalona hävitä ympäristökatastrofin aiheuttaneen ideologian symboleina, säilyä kadonneesta kulttuurista kertovina monumentteina vai toimia materiaalipankkeina tulevaisuuden kiertotalousyhteiskunnassa?
Tässä numerossa esiteltävät projektit luovat suuntaviivoja tulevaisuuden vähähiiliselle arkkitehtuurille. Pikku-Finlandia ja I.C.E.-paviljonki ovat siirrettäviä puurakennuksia, joiden arkkitehtuurin lähtökohdat ovat hyvin erilaiset: Pikku-Finlandian ”luonnolliset” puupilarit voi ajatella modernistisen luontoromantiikan jatkeeksi, kun taas I.C.E. luottaa pelkistettyyn veistoksellisuuteen ja rakenteellisuuteen. Tikkurilan jokirannassa korkeatasoinen maisema-arkkitehtuuri toimii linkkinä jokiluonnon ja teollisuushistorian välillä, samalla kun padottu koski on ennallistettu vaelluskalojen nousureitiksi. Lehdessä esitellään myös sarja retkeilyrakennelmia, jotka tarjoavat puitteet perinteisemmille luontokokemuksille.
Itselleni silmiä avaava näkymä arkkitehtuuriin ihmislajia laajempana ilmiönä oli Juhani Pallasmaan Rakennustaiteen museolle vuonna 1995 kokoama Eläinten arkkitehtuuri -näyttely. Hän esitti eläinten rakennelmat malleiksi tulevaisuuden ekologiselle arkkitehtuurille, korostaen niiden ylivertaisia toiminallisia ja rakenteellisia ominaisuuksia. Olin tuolloin juuri aloittanut arkkitehtuurin opinnot Otaniemessä, ja Pallasmaan esittelemä näyttely avasi huimia perspektiivejä arkkitehtuurin käyttämättömiin mahdollisuuksiin. Niille olisi käyttöä myös ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella. ↙