Julkaistu lehdessä 3/2022 - Uusi luontosuhde
Kolme näkökulmaa posthumanistiselle elinympäristölle
Kuinka suunnitteluala voisi osallistua paremmin yhä laajenevien ympäristökriisien ratkaisemiseen ja vähentää rakentamisen negatiivisia vaikutuksia ympäristöön? Posthumanismin käsite tarjoaa uusia suuntaviivoja alan organisoinnille.
Posthumanismi on aatejärjestelmä, joka päivittää humanistisen ideologian vastaamaan nykyistä käsitystä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Sen polttoaineena on globaali kestävyyskriisi, jonka on aiheuttanut käsitys ihmisestä luonnosta erillisenä toimijana. Globalisoituneessa maailmassa ihmistoiminnan ja ympäristövaikutusten ketjut ovat monimutkaistuneet ja samalla ihmisen perustavanlaatuinen yhteys luontoon on hämärtynyt. Vastareaktiona monet alat ovat suunnanneet tutkimusta posthumanistisiin teemoihin. Posthumanismi on idullaan myös arkkitehtuurissa ja maisema-arkkitehtuurissa.
Kulttuuripiirimme on hedelmällinen maaperä posthumanismille. Pohjolan hyvinvointi-ideologiassa on ainekset laajentua ihmisten yhteiskunnallisesta huolenpidosta kokonaisten ekosysteemien huolenpitoon. Myöhään kaupungistuneena kulttuurina arvostamme myös tiettyä luonnontilaisuutta osana elinympäristöämme. Ammattikuntana suunnittelijoilla on kyky luoda uudenlaisia tulevaisuuksia ja toimia jopa luonnon prosesseja uudistavasti, jos pystymme siirtymään ihmiskeskeisestä ajattelutavasta holistisempaan suuntaan.
Kuitenkin se, mitä posthumanistisella suunnittelulla tavoitellaan, kaipaa vielä määrittelyä. Tässä esseessä haluamme nostaa esiin kolme näkökulmaa posthumanistiseen elinympäristöön. Tunnistamme ne tärkeiksi lähtökohdiksi niin ympäristöjen suunnittelulle kuin koko yhteiskuntamme aiempaa kestävämmän luontosuhteen uudelleenmuotoilulle. Osittain jo olemassa olevia posthumanistisia lähestymistapoja tunnistamalla ja näkyväksi tekemällä haluamme lisätä keskustelua ja auttaa valtavirtaistamaan posthumanistiset näkökulmat osaksi pysyviä elinympäristöjen suunnittelukäytäntöjä.
Prosesseja lopputuloksen sijaan
Sata vuotta sitten funktionalismi, tietyn käytön mukaan muotoilu, sai inspiraationsa tarpeesta rakentaa uusi ja parempi maailma tuhoisan maailmansodan jälkeen. Nyt meidän on suunniteltava ja rakennettava globaalia ympäristötuhoa vaimentaen. Inhimillisten tarpeiden lisäksi meidän tulee huomioida planeettamme muu lajisto sekä elämää ylläpitävät ekologiset prosessit.
Pidämme posthumanistisen suunnittelun lähtökohtina ekologisia ja sosiaalisia prosesseja ja järjestelmiä sekä niiden tunnistamista, näkyväksi tekemistä, vaalimista, ennallistamista tai uudelleen luomista. Toisin kuin funktionalismissa, posthumanistisessa suunnittelussa tulee mielestämme olla keskeisenä tavoitteena prosessien muotoilu ja ohjaaminen staattisen lopputuloksen muotoilun sijasta.
Maisemarakenteiden lisäksi myös yksittäisten rakennusten tulisi kierrättää vettä ja ravinteita, olla kasvualustoja, säästää luonnonvaroja ja edistää niiden uusiutumista.
Maisemarakenteiden lisäksi myös yksittäisten rakennusten tulisi kierrättää vettä ja ravinteita, olla kasvualustoja, säästää luonnonvaroja ja edistää niiden uusiutumista. Sen tulisi näkyä esimerkiksi rakenteiden mitoituksessa ja tavoitteena lisätä monilajisia ja monitoiminnallisia elinympäristöjä julkiseen ja yksityiseen tilaan. Prosessimuotoilun ajattelutapa kattaa myös aluillaan olevaan rakentamisen kiertotalouteen siirtymisen ja kemikaalikuormituksen vähentämisen. Rakennukset voidaan nähdä materiaalien kierron mahdollisesti tilapäisinä yhteenliittyminä, muiden ominaisuuksiensa ohella.
Prosessilähtöisyys ja regeneratiivisuus edellyttävät joustavuutta ja jatkuvaa oppimista, kun olemassa olevat toimintamallit eivät muuttuvassa ympäristössä riitä. Ihmiset ja luonto ovat toisistaan riippuvaisia ja kehittyvät yhdessä useiden vuorovaikutussuhteiden ja takaisinkytkentöjen kautta. Osaratkaisuiden sijasta on pystyttävä hahmottamaan kokonaisuuksia, ja suunnittelijoina tehtävämme on ottaa yhä enemmän vastuuta yksittäisiä ja irrallisia projekteja suurempien, maapallon vakautta ja sietokykyä säätelevien prosessien tukemisesta. Onneksi tutustuminen suunnitteluratkaisuiden ekologisiin reunaehtoihin jo pienessäkin mittakaavassa avaa ajattelua ja ymmärrystä laajempiin kestävyysratkaisuihin.
Suunnittelu on hoivaa
Kiertotalouden ja resurssiviisauden lisäksi posthumanismi korostaa mielestämme vaalimista ja hoivaa toiminnan sisältöinä. Painopisteen on siirryttävä jatkuvasta kasvusta ylläpitoon. Empatiasta paitsi ihmiskäyttäjiä myös muita elollisia ja jopa elotonta materiaa kohtaan tulee keskeinen taito.
Pandemian aikana on käyty yhteiskunnallista keskustelua hoiva-alojen arvostuksesta, terveydenhuollosta varhaiskasvatukseen. Keskustelun keskeinen kysymys on, tulisiko hoiva nähdä kuluna vai koko elämänkaarta parantavana investointina. Saman kysymyksen voi esittää suunnittelualalle. Olemmeko hoiva-ala?
Onko ekosysteemipalveluita, kuten hiilen sidontaa, tuottavien viherrakenteiden ylläpito ja vaaliminen tuottavaa, ja lisääkö se mahdollisuuksiamme nyt tai tulevaisuudessa? Onko hyvin suunniteltu, esteettinen ympäristö investointi ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa palautua tai pysyä tasapainossa?
Posthumanismi korostaa vaalimista ja hoivaa toiminnan sisältöinä.
Ihmisillä on taipumus nähdä ympäröivä maailma staattisena, vaikka todellisuudessa kaikki meissä ja ympärillämme on muutoksessa. Hyttynen käy läpi elinkaarensa vaiheet kolmessa viikossa, voikukka parissa kuukaudessa, mänty 500 vuodessa ja kivimateriaali sadoissa miljoonissa vuosissa. Maaperämme nousee yhä jääkauden jäljiltä ja muuttaa sekä topografiaa että rantaviivaa. Vastaavasti rakennettu ympäristömme varistuu, rapautuu ja vaatii korjaamista ja huoltoa.
Lisäksi ilmastonmuutos, resurssipula ja luontokato vaikuttavat elinympäristöihin, vedenkiertoon ja käytettäviin materiaaleihin kaupungissakin. Tulevaisuudentutkija Alex Steffeniä lainaten, planetaarisen kriisin vakavuutta ei mitata tuhojen vaan epäjatkuvuuden määrällä. Muuttuvien olosuhteiden keskellä ylläpito ja hoiva lisäävät yhteiskunnallista vastustuskykyä.
Tarvetta ekologiset prosessit huomioivaan ja hoivaa korostavaan posthumanistiseen suunnitteluun lisää EU:n biodiversiteettistrategia, joka lähtee luonnon ennallistamistavoitteista ja suojellun maa- ja meripinta-alan nostamisesta 30 prosenttiin. Tuore IPCC-raportti suhtautuu teemaan vieläkin kunnianhimoisemmin ja ehdottaa 30–50 prosentin suojelutavoitetta globaalisti.
Tavoitteena on konkreettisten sitoumusten ja toimien avulla ennallistaa rappeutuneita ekosysteemejä ja vahvistaa hiilensidontaa sekä luontoverkoston sietokykyä muun muassa ilmastonmuutokselle. Suojellusta pinta-alasta on ehdotettu tiukasti suojelluksi kymmenen prosenttia, millä pyritään siihen, ettei alueen luonnollisia prosesseja juurikaan häiritä. Muulle suojelun piirissä olevalle alalle voi sijoittaa vapaammin erilaisia ihmistoimintoja.
Se, millaista kokonaisheikentämätön (engl. no net loss) eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden häviämistä välttävä tai luonnonprosessien ennallistamisen mahdollistava kaupunkitila voisi olla, vaatii ennakkoluulotonta visiointia, suunnittelua ja toteutusta. Jos tähän mennessä ihminen on toiminnallaan vaurioittanut planetaarisia systeemejä, on nyt niiden korjaamisen aika.
Tekeminen yhdessä korostuu
Posthumanistisen suunnittelun tavoitteena on siirtää ihmiset pois toiminnan keskipisteestä, mikä muuttaa suunnittelun päämääriä mutta myös menetelmiä. Suunnittelu vaatii eri asiantuntijuuksien yhdistämistä ja uudet ratkaisut yhteiskehittämistä. Tämä on toki tuttua jo nykyäänkin, mutta ekologisen asiantuntijuuden painopiste ja oikea-aikaisuus suunnitteluprosessissa korostuvat, jotta ekologinen toimivuus saadaan teknisten ratkaisujen kanssa samalle viivalle ja integroitua nämä kestäväksi, luonnonprosesseja käsitteleväksi kokonaisuudeksi.
Osallistaminen on osa tämän päivän suunnittelua, yhdessä tekemistä. Siihen kuitenkin liittyy edelleen ajatus, että suunnittelulogiikka on itsessään neutraalia, objektiivista ja tietoon pohjautuvaa tasapainottelua eri intressien välillä. Evoluutiobiologi Donna Harawayn mielestä meidän on irtauduttava tällaisesta vanhanaikaisesta länsimaisesta uskosta siisteihin mutta elämästä irrallisiin malleihin tieteestä ja luonnosta ja tukeuduttava sen sijaan paikan kokemuksesta syntyvään tunnepohjaiseen tietämykseen.
Suomalais-ugrilainen kulttuurimme on hedelmällinen maaperä tunnepohjaiselle tietämykselle. Täällä emme niinkään etsi elämisen tarkoitusta, vaan mytologista, merkityksellistä olemisen paikkaa, väittää virolainen biologi, semiootikko ja kirjailija Valdur Mikita. Myöhään kaupungistuneessa kulttuurissamme on edelleen eurooppalaisittain poikkeuksellisen kiinteä suhde luontoon. Kulttuurimme arvostaa myös tasa-arvoisuutta ja huolenpitoa, mikä näkyy maailmanlaajuisesti harvinaisina jokamiehenoikeuksina tai varsin onnistuneena sosiaalisen sekoittamisen politiikkana yhdyskuntasuunnittelussa.
Näistä lähtökohdista meillä on edellytykset luoda sellaisia ympäristöjä, joissa merkityksellisyys kumpuaa jostain muusta kuin pintapuolisesta vaikuttavuudesta, elämyksellisyydestä tai eskapismista, ja joissa luonto on enemmän kuin suorituskykyistä vihreää infrastruktuuria. Merkityksellisyys voi kummuta niin ihmisten kuin muidenkin olentojen ja maisemien huolenpidosta ja yhteyden tunteesta. Nämä muut kuin ihmiset voivat olla ikään kuin suunnittelussa mukana, eivät vain suunnittelun kohteena.
Kulttuurisessa taustassamme on siis edelleen paljon ammennettavaa itsellemmekin, jos pystymme käsitteellistämään sen ja soveltamaan sitä, puhumattakaan siitä, miten havahduttavaa se voisi olla kansainvälisesti. Toisaalta myöhäisen kaupungistumisen perintönä ulkotilan arvostus ja vaaliminen sekä panostus yhteisen ulkotilan suunnitteluun tuntuu Suomessa vähäiseltä verrattuna esimerkiksi pohjoismaisiin naapureihimme.
Arkkitehtuurin klassiset arvot kauneudesta ja käytettävyydestä ovat edelleen tärkeitä, mutta kestävyyden osalta tarvitsemme enemmän maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun tutkimusta, kokeiluja, keskustelua, kritiikkiä sekä hyvien esimerkkien esille nostamista. Näin saamme yhdistettyä globaalit ja paikalliset haasteet ja oman kulttuurimme erityispiirteet uudenlaiseksi kokonaisvaltaisemmaksi elinympäristöksi. ↙
ELISA LÄHDE, ILKKA TÖRMÄ, SARIANNA SALMINEN
Kirjoittajat toimivat posthumanistiseen suunnitteluun liittyvien teemojen parissa suunnittelu-, opetus- ja tutkimustehtävissä. He ovat hiljattain avanneet maisema-arkkitehtuurin, julkisen tilan ja kaupunkien suunnittelukysymyksille alustan nimeltään Outlines (outlinesforum.org), joka rakentuu tekstissä esitetyille posthumanistisen suunnittelun näkökulmille.
LÄHTEET
Elisa Aaltola: ”Ihminen eläimenä ja osana luontoa”. Teoksessa Vilma Hänninen & Elisa Aaltola (toim.): Ihminen kaleidoskoopissa. Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa. Gaudeamus 2020.
David R. Cole & Yeganeh Baghi: ”When Two Worlds Collide: Creatively Reassessing the Concept of a House Beyond the Human”, Qualitative Inquiry vol. 28, no. 5, 2022.
Jacopo Leveratto: Posthuman Architecture: A Catalogue of Archetypes. Applied Research & Design 2021.
Elisa Lähde: Mission Blue-Green. The Significance of Co-Creation to Promote Multifunctional Green Infrastructure within Sustainable Landscape and Urban Planning and Design in Finland. Väitöskirja, Aalto Books 2020.
Valdur Mikita: Kanttarellin kuuntelun taito. Suomennos Anniina Ljokkoi. Sammakko 2018.
Peg Rawes: ”Reputations – Donna J Haraway”. Architectural Review no. 1, 2022, 24–27.
Tuomas Räsänen & Nora Schuurman: ”Johdanto”. Teoksessa Tuomas Räsänen & Nora Schuurman (toim.): Kanssakulkijat. Monilajisten kohtaamisten jäljillä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2020.