IlmoitusAdvert
Pula-ajasta kulutuskulttuuriin, arkipäivän arkkitehtuuria ja ykkösnimenä Alvar Aalto – 1950-luku Arkkitehti-lehden silmin
Arkkitehti-lehden digitaalinen näköislehtiarkisto laajentunut kattamaan koko 1950-luvun. Päätoimittaja Kristo Vesikansa käy läpi vuosikymmenen arkkitehtuuri-ilmiöitä ja lehden sivuilla käytyä keskustelua.
Suomalaisen arkkitehtuurin historiassa 1950-luku tunnetaan lähes myyttisenä kultakautena, jolloin sodasta ja jälleenrakennuksesta selvinnyt kansakunta nousi arkkitehtuurin kansainväliseen eturiviin. Uudempi tutkimus on tuonut kuvaan enemmän sävyjä, mutta se ei vähennä ajanjakson kiinnostavuutta – pikemminkin päinvastoin. Arkkitehti-lehden verkkoarkiston täydentyminen vuosikerroilla 1950–1959 tarjoaa lukijoille mahdollisuuden tutustua, miten lehti kuvasi aikakauden ilmiöitä ja rakensi osaltaan ihannoitua kuvaa modernista rakennustaiteestamme.1
Arkkitehdin toimittamisesta vastasi 1950-luvulla kourallinen arkkitehteja, joista ehdottomasti merkittävin oli Nils Erik Wickberg. Hän alkoi määrätietoisesti uudistaa lehteä palattuaan päätoimittajaksi vuonna 1952. Wickberg oli kuulunut lehden toimitukseen 1930-luvulta lähtien ja työskenteli ensimmäisen kerran päätoimittajana vuosina 1946–1949. Vuonna 1956 Wickberg valittiin Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen historian ja tyyliopin professoriksi, mutta hän jatkoi silti lehden päätoimittamista vuosikymmenen loppuun saakka – nykyisen työelämän näkökulmasta hämmästyttävässä kaksoisroolissa.
Wickbergin aisaparina oli ensin nuori Aarno Ruusuvuori, joka toimi päätoimittajana Wickbergin välivuoden ajan 1957, ja viimeiset kaksi vuotta Pekka Laurila, josta tuli päätoimittaja vuonna 1960. Ajan hengen mukaisesti lehden huomio keskittyi uudisrakentamiseen, vaikka Wickbergin omat kiinnostukset liittyivät ennen kaikkea arkkitehtuurin historiaan, rakennussuojeluun ja restaurointisuunnitteluun.
Kansainvälinen kulttuurilehti
Wickbergin ja Ruusuvuoren kädenjälki alkoi näkyä välittömästi Arkkitehdissa monipuolisempina sisältöinä ja kokeellisina ulkoasuina, joissa yhdisteltiin taitavasti erilaisia visuaalisia materiaaleja, graafisia tehosteita ja paperilaatuja. 1950-luvulla julkaistiin myös lehden historian ensimmäiset värikuvat.2 Lukijakunta laajeni suomalaisesta arkkitehtikunnasta laajempiin kulttuuripiireihin ja toisaalta ulkomaille, missä suomalainen arkkitehtuuri herätti yhä enemmän kiinnostusta – osittain uudistetun lehden ansiosta. Erilliset suomen- ja ruotsinkieliset painokset yhdistettiin kaksikieliseksi Arkkitehti-Arkitekten-lehdeksi, ja ulkomaisia lukijoita silmällä pitäen artikkeleita alettiin kääntää englanniksi, ranskaksi ja saksaksi.
Suomessa ei 1950-luvun alussa ollut kuvataiteen tai taideteollisuuden erikoislehtiä, joten Arkkitehti alkoi julkaista neljä kertaa vuodessa ARK-numeroita, jotka sisälsivät kirjoituksia myös näiltä aloilta.3 Arkkitehdista tuli siten keskeinen foorumi taide- ja muotoilukeskustelulle, aktiivisina kirjoittajina muiden muassa Lars Petterson, Sigrid Schauman, Eila Palastie ja Isa Andrenius. Monissa artikkeleissa pohdittiin arkkitehtuurin ja kuvataiteen yhteistyötä, jolle nonfiguratiivisen taiteen läpimurto tarjosi uusia edellytyksiä. ARK-numeroiden monipuolinen sisältö näkyi kansien taiteellisessa ilmeessä, suunnittelijoina muuan muassa Aulis Blomstedt ja Reima Pietilä.
Kaikkia lukijoita lehden uusi linja ei kuitenkaan miellyttänyt – Ruusuvuori kertoi esimerkiksi Alvar Aallon vaatineen ”pytyt pois ja ukot ulos”.4 Kiista johti Ruusuvuoren eroon, mutta lehden sisältöön sillä ei ollut suurempaa vaikutusta. Jaottelu ARK-numeroihin ja tavallisiin numeroihin jatkui aina vuoteen 1966 saakka, jolloin ARK-logo vakiintui koko Arkkitehti-lehden tunnukseksi.
Romantiikasta rationalismiin
Suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä 1950-luku merkitsi vähittäistä siirtymistä pula-ajasta teolliseen kulutuskulttuuriin, mikä näkyi hyvin myös Arkkitehdin sivuilla. Kun lehti esitteli 1950-luvun alussa puisia tyyppitaloja, jälleenrakennettuja kirkkoja ja sankarihautoja, olivat vuosikymmenen lopulla tyypillisempiä suunnittelutehtäviä ostoskeskukset ja metallikuoriset konttoritalot. Keskustoihin nousseet modernit asuin- ja liiketalot kertoivat kiihtyvästä kaupungistumisesta, vaikka laajamittainen purkuaalto oli vuorossa vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Henkilöauto oli melkoinen harvinaisuus 1950-luvun Suomessa, mutta kaupunkisuunnitelmiin tehtiin jo varauksia moottoriväylille ja pysäköintialueille, toisaalta myös esikaupunkiradoille. Uudet ihanteet näkyivät esimerkiksi Yrjö Lindegrenin ja Erik Kråkströmin tekemässä Helsingin keskustasuunnitelmassa, jonka lehti esitteli näyttävästi vuonna 1955.5
Elintason nousu ja tekniikan nopea kehitys toi markkinoille jatkuvasti uusia rakennustuotteita, joita mainostettiin luonnollisesti Arkkitehdissa: lastu- ja asbestisementtilevyjä, vuorivillaa, vinyylilaattoja, kyllästysaineita ja lateksimaaleja. Myöhemmin on jouduttu toteamaan, että uusia materiaaleja ja rakenneratkaisuja otettiin usein käyttöön ymmärtämättä niiden pitkäaikaisia vaikutuksia, mutta tällaisia pohdintoja saa turhaan etsiä Arkkitehdin sivuilta. Tekniikan kehitys vaikutti myös rakennusten muotokieleen, ja sodanjälkeiselle arkkitehtuurille tunnusomainen kodikkuus, koristeellisuus ja käsin kosketeltavat materiaalit saivat väistyä pelkistetyn rationalismin tieltä.
Hiljalleen yleistyvään elementtirakentamiseen varauduttiin toistuvilla yksiköillä ja julkisivuihin piirretyillä ruudukoilla, mutta arkkitehteja kiehtoivat myös betonikuorten ja riippuvien kattojen kaltaisten teknisten innovaatioiden tarjoamat uudet ilmaisukeinot. Tämä näkyi kaikkein selvimmin veistoksellisten suunnitelmien suosiona vuosikymmenen lopulla järjestetyissä kirkkokilpailuissa. Molemmat ilmiöt herättivät huolta Alvar Aallossa, joka paheksui vuonna 1958 sekä ”lasineliöitten ja keinometallien paralleelipipedejä” että ”aikamies-lapsia”, jotka ”leikkivät kaarilla ja jännityksillä, joita eivät hallitse”.6
Monumentit ja arkipäivän arvokkuus
Poliittisen ja taloudellisen tilanteen vakiinnuttua 1950-luvun alussa valtio ja kunnat saattoivat panostaa pitkästä aikaa myös julkiseen rakentamiseen. Vuosikymmenen alussa Arkkitehti esitteli kattavasti Hugo Harmian ja Woldemar Baeckmanin suunnitteleman Helsingin kauppakorkeakoulun (1950)7, mutta aikalaisille sen sensuelli arkkitehtuuri näytti jo toivottaman vanhanaikaiselta. Paremmin ajan henkeen osuivat Kaija ja Heikki Siren Suomen kansallisteatterin pienellä näyttämöllä (1954) yhdistämällä äärimmilleen pelkistetyn muotokielen teatterirakennuksilta kaivattuun juhlavuuteen.8 Aikakauden monumenteista symbolisesti tärkein rooli lankesi Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnittelemalle Helsingin olympiastadionille, joka sai vuoden 1952 kesäkisojen päänäyttämönä ilmentää jälleenrakennuskauden päättymistä ja polkua kohti valoisampaa tulevaisuutta.9
1950-luvun arkkitehtuurin kokonaiskuvassa monumentaalirakennukset jäivät kuitenkin yksittäisiksi kohokohdiksi. Arkkitehdin sivut täytti ennen kaikkea vaatimaton mutta huolella suunniteltu arkipäivän arkkitehtuuri, jonka arvoja ruotsalainen Hakon Ahlberg pohti esitelmässään vuonna 1952.10 Lehti seurasi tarkasti ensimmäisten asuinlähiöiden, kuten Tapiolan ja Maunulan, rakentumista ja valtion takaamilla Arava-lainoilla toteutettujen kerrostalojen suunnittelua. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tarvitsivat suuren määrän uusia kouluja, joita varten kehitettiin uudenlaisia ratkaisuja, kuten matalat paviljongit ja keskushallit. Myös hyvinvointivaltion infrastruktuurin, kuten keskussairaalaverkoston, rakentaminen laitettiin 1950-luvulla alulle.
Kansainvälisyys ja eksotiikka
Sodan takia vuosia erityksissä ollut sukupolvi janosi tietoa arkkitehtuurin kansainvälisestä kehityksestä ja halusi solmia suhteita ulkomaisiin kollegoihin. Tämä näkyi Arkkitehdissa lukuisina matkaraportteina ja ulkomaista arkkitehtuuria käsittelevinä artikkeleina. Myös kansainvälisen CIAM-järjestön (Congrès internationaux d’architecture moderne) toiminnasta kirjoitettiin säännöllisesti, ja järjestön Suomen-osasto sai tehdä vuoden 1954 ensimmäisestä numerosta oman manifestinsa.11 CIAM:in kautta syntyi yhteys myös norjalaiseen Sverre Fehniin, joka kirjoitti Arkkitehtiin Le Corbusierin Nantes’iin suunnittelemasta Unité d’habitation -asuinkerrostalosta12 ja jonka ensimmäiset toteutetut rakennukset lehti esitteli vuonna 195613. Safan kunniajäseneksi nimitetyn Le Corbusierin lisäksi paljon huomiota lehdessä saivat Eero Saarinen, Richard Neutra, Pier Luigi Nervi ja brasilialainen modernismi.
Länsi-Berliinissä vuonna 1957 järjestetty Interbau-näyttely ja Brysselin maailmannäyttely seuraavana vuonna tarjosivat tilaisuuden tarkastella eri maiden nykyarkkitehtuurin tilaa yhdellä kertaa, eikä arvioissa peitelty niiden tuottamaa pettymystä.14 Molemmissa näyttelyissä arkkitehtuuri valjastettiin supervaltojen välisen ideologisen kilpailun välineeksi, mutta Arkkitehdissa julkaistuista kirjoituksista geopoliittisia tulkintoja löytyy korkeintaan rivien väleistä. Kirjoitukset Intian ja Meksikon muinaisista monumenteista sekä luonnonkansojen ja esihistoriallisesta taiteesta kertovat puolestaan eksotiikan kaipuusta ja aikakaudelle tunnusomaisesta primitivismin ihailusta. Suomalaisen arkkitehtuurin kansainvälistyminen näkyi myös ulkomaille tehtyinä kilpailuehdotuksina, tunnetuimpana esimerkkinä Viljo Revellin toimiston voitto Toronton kaupungintalon kilpailussa 1958.15
Mestari ja seuraajat
1950-luvun vuosikertoja selaillessa ei pääse syntymään epäilystä Alvar Aallon asemasta suomalaisen arkkitehtuurin kiistattomana ykkösnimenä. Hänen tuotannolleen omistettiin useita erikoisnumeroita, ja lehti esitteli näyttävästi Aallon punatiilikauden merkkiteokset: Baker Housen (1949), Säynätsalon kunnantalon (1952), Muuratsalon koetalon (1953), Rautatalon (1955), Kansaneläkelaitoksen (1956) ja Kulttuuritalon (1958).16 Ainoastaan Kasvatustieteellinen korkeakoulu (1955) Jyväskylässä jäi jostain syystä välistä. Wickbergin päätoimittajakauden viimeinen numero ennakoi Aallon uran viimeistä vaihetta esitellen Vuoksenniskan kirkon (1958) ja muita veistoksellisia suunnitelmia.17
Aallon takana asemista kamppaili tasavahva joukko hieman nuorempia arkkitehteja, kuten Viljo Revell, Aarne Ervi, Aulis Blomstedt, Kaija ja Heikki Siren, Jorma Järvi ja Einari Teräsvirta. 1950-luvulla ensimmäiset työnsä ehti toteuttaa myös sodan jälkeen opiskellut sukupolvi: Osmo Sipari, Reima Pietilä, Aarno Ruusuvuori, Toivo Korhonen ja Osmo Lappo, ja monia merkkirakennuksia suunnittelivat myös Aallon sukupolveen kuuluneet Erik Bryggman, Yrjö Lindegren ja Hilding Ekelund.
Aallon edustaman ”orgaanisen” suuntauksen ja nuoremman polven tiukemman rationalismin väliin mahtui erilaisia ilmaisutapoja, ja ajatuksenvaihto tapahtui yleensä sivistyneen vuoropuhelun kautta. Tunnettu esimerkki on Nils Erik Wickbergin esseemuotoinen vastaus Aulis Blomstedtin pakinaan vuonna 1952.18 Kun Blomstedt haki tukea absoluuttisen arkkitehtuurin idealleen Andrea Palladion renessanssirakennuksista, nosti Wickberg modernin arkkitehtuurin keskiöön dynaamisen tilakäsityksen, historiallisena vertailukohtana Francesco Borrominin barokkirakennukset. Kaksikon kirjallinen dialogi jatkui lehden sivuilla vuosikymmenen loppuun saakka, huipentuen Wickbergin vuonna 1959 kirjoittamaan esseeseen ”Arkkitehtuurista”, jonka innoittajana oli Blomstedtin vastavalmistunut päätyö, Helsingin suomenkielisen työväenopiston laajennus.19 ↙
1 Ks. myös Sirkkaliisa Jetsonen: ”Hyvinvoinnin tikapuilla”, Arkkitehti 2/2003, s. 64–73.
2 Leenamaija Laine: ”Painomustetta arkkitehtuurin aikakoneessa”, Arkkitehti 6/2003, s. 16–21.
3 Sirkkaliisa Jetsonen: ”Lisää taidetta lehteen – ARK-sarja 1953–66”, Arkkitehti 2/2003, s. 75–77.
4 Riitta Nikula & Marja-Riitta Norri: ”Arkkitehtoninen omaelämänkerta. Kysymyksiä Aarno Ruusuvuorelle”, teoksessa: Aarno Ruusuvuori. Järjestys on kauneuden avain. Toim. Marja-Riitta Norri & Maija Kärkkäinen. Suomen rakennustaiteen museo 1992, s. 50. Wickbergin mukaan ARK-numerot olivat kuitenkin alun perin Aallon aloite.
5 Yrjö Lindegren & Erik Kråkström: ”Helsingin keskusalueen asemakaavaehdotus”, Arkkitehti 7–8/1955, s. 108–115.
6 Alvar Aalto: ”Artikkelin asemesta”, Arkkitehti 1–2/1958, s. 27.
7 Hugo Harmia & Woldemar Baeckman: ”Kauppakorkeakoulu”, Arkkitehti 8–9/1950.
8 Kaija & Heikki Siren: ”Suomen kansallisteatterin pieni näyttämö”, Arkkitehti 6/1955, s. 81–91.
9 Yrjö Lindegren & Toivo Jäntti: ”Helsingin stadion”, Arkkitehti 6–7/1952. Olympiastadionia oli esitelty aikaisemmin Arkkitehdinnumeroissa 11–12/1940 ja 10–11/1950.
10 Hakon Ahlberg: ”Arkipäivän arkkitehtuuria”, Arkkitehti 5/1952, s. 80–84.
11 Arkkitehti 1/1954, s. 1–16.
12 Sverre Fehn: ”Asuinrakennus Nantes’in lähistöllä”, Arkkitehti 9/1954, s. 133–138.
13 Sverre Fehn & Geir Grung: ”Økernin vanhainkoti”, Arkkitehti 8/1956, s. 117–121; Sverre Fehn: ”Norjan paviljonki Brysselin maailmannäyttelyssä 1958”, Arkkitehti 8/1956, s. 122–123.
14 Heikki Castrén: ”Interbau Berlin 1957”, Arkkitehti 11–12/1957, s. 178–183; Heikki Havas: ”Brysselin maailmannäyttely 1958”, Arkkitehti 9/1958, s. 144–149.
15 Viljo Revell: ”Toronton kaupungintalon kilpailu”, Arkkitehti 9/1958, z. 161–166.
16 Alvar Aalto: ”Senior Dormitory Massachusett’s Institute of Technology”, Arkkitehti 4/1950, s. 53–64; Alvar Aalto: ”Kunnantalo”, Arkkitehti 9–10/1953, s. 149–158; Alvar Aalto: ”Koetalo”, Arkkitehti 9–10/1953, s. 159–163; Alvar Aalto: ”Rautatalo”, Arkkitehti 9/1955, s. 128–137; Alvar Aalto: ”Kansaneläkelaitos”, Arkkitehti 1–2/1958, s. 6–26; Alvar Aalto: ”Helsingin kulttuuritalo”, Arkkitehti 12/1959, s. 208–216.
17 Arkkitehti 12/1959, s. 193–228.
18 Aulis Blomstedt: ”Rakennustaiteen näköaloja”, Arkkitehti 9–10/1952, s. 136–139 ; Nils Erik Wickberg: ”Hommage a Borromini”, Arkkitehti 9–10/1952, s. 142–146.
19 Nils Erik Wickberg: ”Arkkitehtuurista”, Arkkitehti 9/1959. s. 145–154.