IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2022 - Unohdetut
Kun vähemmistöt puhuvat arkkitehtuurista, kuunteleeko kukaan?
Vähemmistöt kohtaavat Suomessa tutkitusti edelleen syrjintää eri elämänalueilla. Tästä syystä arkkitehtuuri keskusteluineen jää usein kiireellisempien epäkohtien varjoon ja vähemmistöjen ulottumattomiin. Arvind Ramachandran haastatteli erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia heidän kokemuksistaan arkkitehtuurikeskustelusta ja tavoista, joilla sen nykyiset puutteet voitaisiin korjata.
Helmikuun kolmantena 2022 Suomen lippu nostettiin ensimmäistä kertaa salkoon suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun kunniaksi. Maassa, joka on ylpeä tasa-arvostaan ja arkkitehtuurinsa erinomaisuudesta, tämä juhla tarjoaa täydellisen tilaisuuden kysyä painavia, vaikkakin hieman epämiellyttäviä kysymyksiä vähemmistöjen ja arkkitehtuurin suhteesta nyky-Suomessa.
Suomen asema yhtenä maailman tasa-arvoisimmista yhteiskunnista vahvistetaan säännöllisesti erilaisilla kansainvälisillä vertailuilla. Samaan aikaan vähemmistöt kohtaavat tutkitusti edelleen epäreilua kohtelua ja syrjintää eri elämänalueilla työelämästä sosiaali- ja terveydenhuoltoon, mitä muun muassa yhdenvertaisuusvaltuutettu ja erilaiset tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia puolustavat järjestöt, kuten Seta ja Amnesty, ovat nostaneet esille.
Arkkitehtuuri ei elä tyhjiössä, vaan se on ympäröivän yhteiskunnan muokkaamaa. Ei siis ole yllättävää, että ongelmat vähemmistöjen elämänlaadun takaamisessa heijastuvat myös rakennetun ympäristön suunnitteluprosesseihin ja siihen, ketkä niissä ovat mukana – kuka vaikuttaa siihen, mitä ja miten rakennetaan, miten arkkitehtuurista julkisuudessa puhutaan, kenen näkökulmia rakennuksiin liittyen nostetaan esille ja kuka arkkitehtuuria kommentoi.
Yrittäessään saada äänensä kuuluviin arjen kiireellisemmissä asioissa vähemmistöjen jäsenillä on vain harvoin aikaa, energiaa, terveyttä ja resursseja osallistua arkkitehtuurikeskusteluun. He saattavat siten päätyä sivustakatsojiksi ympäristössään tapahtuvissa muutoksissa, vaikka ne vaikuttavat merkittävästi heidän jokapäiväiseen elämäänsä.
Osallistuminen alkaa samastumisesta
Taiteilija ja kuraattori Ramina Habibollahille suomalainen arkkitehtuuri on aina ollut kiinteästi sidoksissa kansalliseen identiteettiin. Tämä vaikeuttaa samastumista heille, jotka eivät tunne vahvaa yhteyttä suomalaisuuteen.
Pääkaupunkiseudulla asuvana maahanmuuttajataustaisena Habibollah kokee, että ihmiset ajattelevat suomalaisen arkkitehtuurin alkavan Helsingin jugendtaloista, jatkuvan Alvar Aallon mestariteoksiin ja huipentuvan muodikkaan minimalistisiin loma-asuntoihin. Julkiseen keskusteluun osallistuminen on vaikeaa, jos kuvatunlainen arkkitehtuuri ei ole kiinteä osa omaa arkea.
Habibollahin mielestä kiinnostus suomalaista arkkitehtuuria kohtaan ei voi lisääntyä vähemmistöjen keskuudessa ilman, että tietoisesti laajennetaan käsitystä suomalaiseksi mielletystä arkkitehtuurista.
”Mukaan tulee ottaa vähemmistöille tutumpia ja helposti saavutettavia ympäristöjä, kuten betonikuutiotalot ja lähiöiden ostoskeskukset, joita käyttävät maahanmuuttajat, työväenluokka, nuoret ja muut, joille oleskelu Finlandia-talon tapaisissa paikoissa ei ole tavanomaista”, Habibollah sanoo.
Alkuperäiskansojen ja kansanarkkitehtuurista kiinnostunut Habibollah näkee yhteyden siinä, että suomalainen arkkitehtuuri keskittyy monumentaalisuuteen ja vähemmistöt jäävät syrjään arkkitehtuurikeskusteluissa.
”Tuntuu siltä, että uudet rakennukset suunnitellaan ennen kaikkea näyttämään hyvältä aikakauslehdissä eikä vastaamaan käyttäjien fyysisiä ja henkisiä tarpeita”, Habibollah miettii ja huomauttaa, että vähemmistöihin kuuluvat ovat jo valmiiksi jatkuvasti katseen kohteina suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa suuret, avarat tilat disorientoivat käyttäjiä, ja korostavat entisestään tunnetta siitä, ettei ole tervetullut.
”Inhimillisempi mittakaava saattaisi saada käyttäjät tuntemaan olonsa enemmän tervetulleiksi ja haluamaan jäädä tilaan.”
Vähemmistöjen ääni vahvistuisi, jos julkisessa keskustelussa keskityttäisiin enemmän muotoilun ja arkkitehtuurin vaikutuksiin arjen kokemuksiin.
Vähemmän wauta
Keskittyminen suuriin eleisiin ei ole jäänyt huomaamatta myöskään tanssija ja esiintyjä Maija Karhuselta. Taiteellisen työnsä rinnalla hän työskentelee saavutettavuuskysymysten parissa Kulttuuria kaikille -palvelussa, joka edistää yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja moninaisuutta taiteen ja kulttuurin aloilla.
Karhunen uskoo, että vähemmistöjen ääni vahvistuisi, jos julkisessa keskustelussa keskityttäisiin enemmän muotoilun ja arkkitehtuurin vaikutuksiin arjen kokemuksiin, ei vain esimerkiksi julkisten rakennusten symboliarvoon.
”Odotan innolla, että arkkitehdit kiinnostuvat enemmän tavoittelemaan ammattiylpeyttä siitä, että he saavat suunnitelmansa toimimaan kaikille. Mitään wau-ratkaisua ei tarvitse olla.”
Karhunen toivoo julkisuuteen enemmän esimerkkejä onnistuneista, osallistavasti suunnitelluista hankkeista. Ne saattaisivat rohkaista useampia ihmisiä mukaan arkkitehtuurikeskusteluun.
Hän suhtautuu optimistisesti tulevaisuuteen, jossa arkkitehdit lähtökohtaisesti palvelevat kaikkien, myös vähemmistöjen, tarpeita luovilla, joustavilla ja räätälöidyillä suunnitteluratkaisuilla. Nykyisin tapana on palkata saavutettavuus- ja moninaisuuskonsultti usein vasta sitten, kun tärkeimmät suunnittelupäätökset on jo tehty.
Homogeeninen suunnittelijakunta
Tällä hetkellä suomalainen rakennetun ympäristön suunnittelijoiden ammattikunta on melko homogeeninen, ja vähemmistön näkökulma jää siksikin helposti puuttumaan. Etnologian opiskelija ja lasi- ja keramiikkamuotoilija Aino Laiho on kiinnittänyt huomiota tähän. Hän on kuuro ja viittomakielinen.
”Se, että Suomessa ei ole yhteisöömme kuuluvaa arkkitehtia, on todiste rakennetun ympäristön suunnittelijoiden ja käyttäjien välisestä etäisyydestä”, pohtii Laiho. ”Meillä ei ole ketään, johon voimme helposti luottaa asioidemme edistämisessä.”
Vaikka kuuroja kutsuttaisiin arkkitehtuuriin liittyviin kuulemistilaisuuksiin, ammattilaiset eivät Laihon kokemuksen mukaan pysty näkemään kuulohaasteiden ohi ja suhtautumaan heihin tavallisina ihmisinä. Sen sijaan suunnittelijat päätyvät ainoastaan kyselemään heidän erityistarpeistaan vammaisina.
”Tästä syystä tuntuu, että tällaiset syvällistä ymmärrystä vaativat keskustelut on parasta jättää kuurojen etuja virallisesti ajaville järjestöille. Näin yksilölliset kokemukset moninaisesta yhteisöstä, jolla on erilaisia tarpeita, jäävät huomaamatta”, Laiho sanoo.
Meidän on luovuttava käsityksestä, että arkkitehtuuri on yhden mestarin taideteos.
Sisäinen moninaisuus auttaa huomioimaan ympäröivää moninaisuutta
Muutos voi alkaa joskus läheltä. Tilojen, joissa rakennetun ympäristön suunnittelua opetetaan ja joissa suunnittelijat työskentelevät, tulisi itsessään olla inklusiivisempia eli ottaa huomioon kaikki niiden käyttäjät, näkee sukupuolivähemmistöön kuuluva arkkitehtuurin maisteriopiskelija Emel Tuupainen: ”Tämä olisi tärkeä askel ympäröivän yhteiskunnan erilaisten elettyjen todellisuuksien ymmärtämiseen.”
Tuupaisen mukaan arkkitehtuurialan inklusiivisuutta voi varmistaa ottamalla käyttöön sosiaalisesti turvallisemman tilan periaatteet, kuten sen, että ei tehdä oletuksia toisten sukupuolesta ja käytetään heistä oikeita pronomineja. Yksi fyysinen keino lisätä inklusiivisuutta taas on esimerkiksi tarjota sukupuolineutraalit wc- ja pukeutumistilat, jotka takaavat turvallisuuden ja mukavuuden sukupuolivähemmistöille.
Tuupainen korostaa, että on tärkeää kouluttaa kaikkia alalla toimivia tasa-arvoon ja syrjimättömyyteen, jotta yhteistyö marginalisoitujen ihmisryhmien kanssa sujuu hyvin.
Hän pitää myös laajempaa muutosta arkkitehtuurin opetuksessa ja harjoittamisessa väistämättömänä, jos arkkitehdit haluavat käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä kokonaisvaltaisemmin.
”Olemassa olevat keinot eivät riitä käyttäjien kuuntelemiseen suunnittelutyön aikana. Meidän arkkitehtien pitäisi hakea inspiraatiota yhteiskuntatieteiden tavasta hakea yhteyttä laajempaan yleisöön, laajentaa ammattikuvaamme ja olla avoimia yhteistyölle yhteiskunnallisiin asioihin meitä paremmin perehtyneiden ammattilaisten kanssa”, Tuupainen sanoo.
”Olisi hedelmällisempää, jos yhteiskuntatieteiden asiantuntijat olisivat tiiviisti mukana suunnitteluprosessissa jo alkuvaiheessa. Meidän on luovuttava käsityksestä, että arkkitehtuuri on yhden mestarin taideteos, ja katsoa sitä sen sijaan kollektiivisena harjoituksena.”
Aktiivista työtä unohdettujen mukaan ottamiseksi
Kun vähemmistöiltä kysytään, mikä tekisi heistä avoimempia keskustelemaan arkkitehtuurista, usein toistuva toive on, ettei keskustelun pitäisi olla vähemmistöjen oma-aloitteisuuden varassa.
Tuupaisen mukaan arkkitehtien ei pitäisi odottaa passiivisesti käyttäjien palautetta, vaan heidän tulisi käyttää aktiivisesti innovatiivisia lähestymistapoja huomiotta jätettyjen äänien tuomiseksi keskusteluun.
Laiho puolestaan on pettynyt siihen, että vähemmistöjen jäseniltä vaaditaan niin paljon ponnisteluja niissä harvoissakin tilanteissa, joissa heitä yritetään osallistaa.
”Silloinkin kun meidän näkökulmaamme halutaan, meidät kutsutaan kertomaan niistä vain näön vuoksi. Jos haluamme osallistua, meidän on tehtävä se omalla ajallamme ja kustannuksellamme. Meidän odotetaan löytävän motivaatiota osallistua keskusteluihin, vaikka ei olisi takeita siitä, että tarpeemme huomioidaan ja ne heijastuvat suunnitteluun. Tällaiset kokemukset johtavat siihen, että kiinnostus osallistua menetetään”, Laiho sanoo.
”Suunnittelijat eivät suoraan sanottuna ole varsinaisesti kiinnostuneita kuurojen näkökulmasta, esimerkiksi siitä, miten Design For All toteutetaan”, hän kiteyttää.
Kansainvälinen inklusiivisuutta edistävien järjestöjen yhteenliittymä EIDD Design for All Europe lanseerasi vuonna 2004 käsitteen ”Design for All” kuvaamaan kaikille sopivaa suunnittelua, jossa otetaan huomioon ihmisten erilaisuus, sosiaalinen osallisuus ja tasa-arvoisuus.
Laihoa harmittaa, että jopa yksinkertainen palaute jää huomiotta, jos mielipiteitä ei pysty ilmaisemaan helposti. Hän nostaa esimerkkejä, joiden ymmärtäminen ei vaatisi suunnittelijalta paljoa: viittomakielen käyttäjät ovat riippuvaisia ympäristön visuaalisista vihjeistä ja suosivat siksi tiloja, joissa ei ole visuaalista kohinaa tai esteitä. Jopa himmeä lasiseinä voi haitata kommunikointia toisen viittomakielen käyttäjän kanssa.
Moninaisuus on avain vähemmistöjen ymmärtämiseen
Aivan kuten enemmistö ei ole homogeeninen ryhmä, eivät sitä myöskään ole vähemmistöt; tarpeissa ja mieltymyksissä on suuria eroja jopa vähemmistöryhmien sisällä. Tämä todellisuus tekee suomalaisen yhteiskunnan oletettuun homogeenisyyteen perustuvan ”yksi koko sopii kaikille” -lähestymistavan riittämättömäksi palvelemaan moninaisen yhteiskunnan tarpeita.
Pyörätuolia käyttävä Maija Karhunen toivoisi joustavampia suunnitteluratkaisuja, jotka mahdollistavat tilojen miellyttävän kokemisen erilaisia tarpeita omaaville. Hän kannattaa intersektionaalista lähestymistapaa suunniteltaessa tiloja. Afroamerikkalaisen professorin Kimberlé Crenshaw’n kehittelemä intersektionaalisuuden käsite nostaa esiin, että ihmiset kokevat erilaisia marginalisoitumisia usein samaan aikaan.
Karhunen ehdottaa, että arkkitehdit ottaisivat paremmin huomioon erilaiset samanaikaiset marginalisoitumiset, joita tilan käyttäjä saattaa kohdata muun muassa vammaisuuden, iän, luokan, etnisen taustan, rodun, luokan, sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Esimerkiksi Karhunen antaa wc:t, jotka ovat sekä sukupuolineutraaleja että samalla myös esteettömiä. Tällöin niitä voivat käyttää mahdollisimman monet, sekä useampaan vähemmistöryhmään yhtä aikaa kuuluvat että myös he, jotka eivät kuulu vähemmistöihin.
Vähemmistöjen jäseniltä vaaditaan paljon ponnisteluja niissä harvoissakin tilanteissa, joissa heitä yritetään osallistaa.
Arkkitehti on vastuussa yhteiskunnalle
Jotta vähemmistöt pääsisivät paremmin osallisiksi arkkitehtuurin maailmaan, yleistä muutosta on täydennettävä pienemmillä käytännön ratkaisuilla. Aiemmin kuulumattomia ääniä arkkitehtuurikeskusteluihin voisivat tuoda erilaiset tukikeinot, esimerkiksi hyvin suunniteltu monikielinen arkkitehtuuriviestintä, julkisten keskustelujen järjestäminen vähemmistöille turvallisissa, mukavissa, helposti saavutettavissa ja hauskoissa tiloissa sekä viittomakielisen tulkkauksen ja lastenhoidon kaltaisten palvelujen tarjoaminen tilaisuuksiin osallistumisen helpottamiseksi.
Emel Tuupaisen tapaan myös Maija Karhunen näkee etua muilta aloilta oppimisessa, kun arkkitehdit yrittävät saada aikaan muutosta.
”Arkkitehtuurilla voisi olla opittavaa esimerkiksi esittävän taiteen kentältä, jossa yleisötyö on viime vuosina noussut keskeiseksi näkökulmaksi. Yleisötyön ammattilaisten tehtävänä on olla tekemisissä monenlaisten yhteisöjen kanssa ja auttaa tekemään taidetta helpommin lähestyttäväksi ja saavutettavammaksi.”
David Harveytä mukaillen, enemmistö voi hallita tilaa, kun taas vähemmistöt ovat sen vankeina. Arkkitehdit muotoilevat tiloja paitsi kauniiksi ja käyttökelpoisiksi myös kaikille saavutettaviksi ja nautittavaksi, joten heillä on suuri vastuu yhteiskunnalle. Suunnittelijakunnan olisi poistuttava mukavuusalueeltaan, tunnustettava asiantuntemuksensa rajat ja rakennettava läheisiä suhteita eri vähemmistöihin.
Vain näin voidaan varmistaa, että kun suomalaista arkkitehtuuria juhlitaan, olipa se helmikuun alussa tai ympäri vuoden, ei vahingossa osallistuta vain brändäystoimintaan, vaan ilmaistaan todella arvostusta kaikkia palvelevaa alaa kohtaan. ↙
ARVIND RAMACHANDRAN
Yhdenvertaisuudesta ja inklusiivisuudesta kiinnostunut arkkitehti.
LUETTAVAA AIHEESTA
Boys, Jos: ”Doing Disability Differently”. The Architectural Review no. 1411 2014, 30–31.
Femma Planning: ”We Should Change The Way We Talk About Suburbs In Finland”. NO NIIN no. 5 2021.
Finney, Alice: ”Architecture education needs ‘decolonisation and decarbonisation’ says London School of Architecture head Neal Shasore”. Dezeen 24.4.2022.
Huovinen, Kaarina: ”DeafSpace: Luonnonvaloa ja avoimia tiloja arkkitehtuurissa”. Helsinki Design Weekly 21.9.2020.
Kelola, Kati: Professori Suvi Keskinen: ”Rasismia ei ole Suomessa otettu vakavasti”. Image 17.3.2020.
Putila, Sanna & Bairoh, Susanna: ”TEKin opiskelijatutkimus: Vähemmistöön kuuluminen altistaa häirinnälle”. Uutinen TEKin verkkosivuilla 18.1.2022.
Ribeiro, Stephanie: ”Architecture Must Recognize the Debate Around Race and Gender”. ArchDaily 3.6.2020.
Tu White School of Architecture: Resource Guides.
”Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvitys: Afrikkalaistaustaisille suomalaisille rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää”. Yhdenvertaisuusvaltuutetun verkkosivut 9.6.2020.