IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2022 - Unohdetut
Essee: Sankaria etsimässä, eli tarinoita Aino Aallosta
I
Mustavalkoinen nainen vetää 1920-luvulla otetussa kuvassa nautinnollisesti tupakkaa. Hänellä on raskaat rinnat hihattoman mekonhuitulan alla, huivi tiukasti päätä myöten ja savuke epätarkkojen sormien välissä. Valokuva on otettu alaviistosta, taustalla on jokin rakennus torneineen, kirkko ehkä, se on pikkuruinen etualan hahmoon verrattuna. Hänellä on silmät kiinni ja hän hymyilee. Aino Aalto näyttää röökitaukoa pitävältä karjakolta. Minusta se on ihanaa.
Aino Aalto oli poikkeuksellisen rakkaustarinan toinen osapuoli.
Aino Aalto oli nerokkaan työparin puolikas, jonka ura kietoutui puolison uraan niin kiinteästi, että hänen omaa osuuttaan on liki mahdoton erottaa.
Aino Aalto oli tunnustamaton lahjakkuus, joka jäi miehensä varjoon.
Ongelmani Aino Aalto -tarinoiden kanssa on, että niissä kaikissa on jotain epätyydyttävää, josta en saa kiinni. Tietysti ne ovat kaikki tarinoita, tulkintoja, juttuja joita kerrotaan. En kuvittele että ne ovat totuus, mutta vielä vähemmän voin tuntea todellista Aino Aaltoa. Tarinat ovat se, mitä on. Puhutaan niistä.
II
Kaitafilmi tekee liikkeistä töpöttäviä. Aino Aalto voimistelee uimapuvussa. Hän meloo lasten kanssa kajakilla, hänellä on hassu verkkolippis, hän nojaa 1930-lukulaisen auton pulleaan kylkeen. He matkustelevat. On lentokoneita ja kansainvälisiä konferensseja. Rakennuksia nousee. Kaikki on kiiltävää, modernia ja toiveikasta.
On selvää, että Virpi Suutarin Aalto-dokumenttielokuvan ”Aalto” on Alvar, mutta myös Aino Aalto saa hyvin valkokangasaikaa. Elokuvassa nähdään 1900-luvun alkupuolen moderni power couple, jonka keskinäinen rakkaus ikään kuin materialisoituu arkkitehtuuriksi ja designiksi. Aaltojen työ ja parisuhde liittyvät toisiinsa yhtä orgaanisesti kuin kasvit, jotka kietoutuvat elokuvan välikkeissä intohimoisesti toisiinsa. Työn roolijaon suhteen Suutari noudattelee Aino Aalto -tutkimusten näkemystä. Elokuvassa kuullaan, kuinka Alvar luonnosteli rakennusten ydinajatukset parilla viivalla. Aino suunnitteli sisustukset ja ”toi kaikkeen viimeisen inhimillisen silauksen”.
Olen vähän pettynyt sisustukseen ja viimeiseen silaukseen.
Miksi? Miksi en pidä kalustesuunnittelua tai edes Artekin toimitusjohtajuutta, jotka on kiistatta osoitettu Aino Aallon alueeksi, minään?
Kun opiskelin Otaniemessä 2000-luvun alussa, opin että oikein tapa olla arkkitehti on osallistua suunnittelukilpailuun ja voittaa se. Rivien välissä opittiin myös osaston oppituolien ääneenlausumaton, mutta kaikille itsestään selvä hierarkia. Ylimmällä portaalla oli julkisten rakennusten suunnittelu. Sisustusarkkitehtuuria, jota ei silloin opetettu samassa korkeakoulussa, ei edes mainittu. Minusta tuntuu, että ideaali sankariarkkitehdista, superyksilöstä, joka kokonaistaideteoksen varsinaisesti luo, leijailee edelleenkin jollain tavalla arkkitehtitoimistojen ilmassa.
Ehkä innostuksen puutteeni johtuu vain arvoista, jotka olen kyseenalaistamatta nielaissut?
III
Nainen hymyilee suu auki pää miehen kainalossa. Hänellä on ohuet kulmakarvat ja pienet hampaat. Miehen kasvot näkyvät puoliprofiilissa, pikeepaidan ylin nappi on auki, päästä heittäytyy varjo naisen ohimolle ja poskelle. Seepianväriset Aino ja Alvar Aalto katsovat kansikuvassa lemmekkäästi toisiaan, Alvar ylä- ja Aino alaviistosta.
Heikki Aalto-Alasen Rakastan sinussa ihmistä on Aino ja Alvar Aallon kaksoiselämäkerta. Kirjassa, sen nimeä myöten, korostuu rakkaus. Kirjeissä, joista teos pääosin koostuu, ”Mami” ja ”Papi” puhuvat tunteistaan avoimesti ja lämpimästi. Alvar kirjoittaa iltasaduista joita on kertonut lapsille. Aino lähettää vastaukseksi ”pusin pusin sileisiin paikkoihin”. Myös Suutarin elokuva päättyy Alvar Aallon kirjeeseen Ainolle. Kun ottaa huomion, että dokumentti etenee kronologisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle saakka, ja että Aino Aalto kuolee puolivälissä, ja että sen jälkeen tapahtuu vaikka mitä, muun muassa Alvar Aallon toinen avioliitto, kirjeen valinta elokuvan epilogiksi on kiinnostava, tietoinen, rakkaustarinaa korostava kehystys.
Jokin rakkausnarratiivissa kuitenkin häiritsee. Rakkaus sellaisena kuin se Aaltojen välillä näyttäytyy, on kaukana symmetrisestä. Sitä selvästi on, varmaan paljonkin, mutta viimevuosituhantiset asetelmat avioparin välillä tuntuvat hieman kiusallisilta. Alvar suhaa pitkin maailmaa. Aino hoitaa toimiston ja kodin.
Syksyllä 1933 Aino Aalto matkustaa Osloon toipumaan mystisestä vaivasta (verenpaineesta? ylirasituksesta?) tai tilanteesta (miehensä hummailusta kesän Euroopan reissulla?). Puoliso yllyttää kirjeissään häntä hankkimaan eroottisia seikkailuja piristyksekseen, ja kertoo itse jättäneensä ”suurin piirtein flörttaamatta”, onhan hänen ”selibaattivuoronsa”.
Aino Aalto vastaa vuorotellen tekopirteästi ja huomiota herättävän latteasti.
Tai se on minun tulkintani.
Kiusoittelivatko he toisiaan? Oliko se pelkkää puhetta kuten Aalto-Alanen, tyttärenpoika, arvelee? Vai oliko heillä hilpeä avoin suhde, jossa seikkailtiin pitkin poikin ja jaettiin jälkeenpäin tuhmia juttuja? Vai oliko seikkailija ja kiusoittelija Alvar ja Aino se, joka lähetteli tylsiä viestejä että älä juo tällä kertaa liikaa cocktaileja?
Blääh. Rakkaustarina ei suostu olemaan ollenkaan sellainen kuin 1970-luvulla syntynyt sieluni kaipaisi.
Rakkaustarinassa on isompiakin säröjä kuin tasa-arvon puute. Suurin halkeama on Aino Aallon kuolema.
Tuntuu pahalta sanoa siitä mitään.
Koska lapset ja lapsenlapset.
Koska asia on surullinen ja kipeä, ja tunnistettava.
Särö ei ole se että Aino Aalto sairastui rintasyöpään ja kuoli viisikymppisenä, vaan se, että he eivät puhuneet. Lokakuussa 1948 Aino Aalto, jolta on edellisessä kuussa löytynyt syövän etäpesäkkeitä, aloittaa kirjeensä kertomalla olevansa väsynyt, huonossa kunnossa ja sairaalahoidon kuittiin näännyttämä, mutta siirtyy pian Kansaneläkelaitoksen arkkitehtuurikilpailuun ja Poetry-roomin lamppuihin. Alvar kirjoittaa Bostonista esitelmästään, julkisivusuunnitelmasta ja alakerran naapureista ja lentää kotiin vasta kun tytär sitä suoraan pyytää.
Miten kävi niin, että Aino Aalto kertoi sairaudestaan vain vihjauksin? Miksi ne jäivät hänen puolisoltaan huomaamatta ja ymmärtämättä? Toivoiko Aino asioiden kääntyvän itsestään parhain päin? Toivoiko Alvar? Uskoivatko he, että jos syövästä ei puhuttaisi, sitä ei olisi? Miten voi olla että tätä ylistetään rakkaustarinana, jos siinä oli mukana jotain näin mustaa? Pitääkö suhdetta ylipäänsä määritellä hyväksi tai huonoksi? Oliko rintasyöpä nolo naistenvaiva jolla ei kehdannut vaivata ihmisiä? Oliko tämä sitä aikaa jona naiset jättivät miehilleen lappuja vuoteeseen että lähdin synnyttämään ja en viitsinyt häiritä untasi? Vai oliko vallalla linja, jonka mukaan lääkärit eivät kertoneet potilaalle, että tämä oli kuolemassa? Onko minulla vain vaikeuksia samastua toiseen aikaan? Miksi entisaikojen ihmisiä ja tapahtumia ylipäänsä pitää arvioida nykyajan näkökulmasta? Mistä näkökulmasta niitä sitten pitäisi arvioida? Onko kellään muuta näkökulmaa käytettävänä kuin omansa?
IV
Jari Järvelän Aino A. -romaani kertoo kuvitteellisen tarinan siitä, miten Aaltojen asiat ovat ehkä menneet, miten ne olisivat voineet mennä ja miltä se olisi tuntunut. Aino Aalto tekee romaanissa tietoisen valinnan jättäytyä puolisonsa taustahahmoksi, koska ajattelee, että pääsee siten toimimaan ammatissaan. Vuosien varrella fiktiivinen Aino alkaa kuitenkin kokea, että paikka taka-alalla on epäoikeudenmukainen.
Aino A.:ssa keskeiseksi kiistaksi nousee Aaltojen yhteisten suunnittelutöiden tekijyys. Kirja spekuloi sillä, kumman nimi on piirustusten kulmassa ja kumpi mitäkin oikeasti suunnitteli. Fiktio antaa mahdollisuuden haastaa historiankirjoitusta, ja Järvelä panee Ainon luomaan Paimion parantolan, Savoy-vaasin ja liudan muita Alvar Aallon designiksi kanonisoituja töitä.
Pidän romaanin kehitelmää riemukkaana, joskaan en erityisen uskottavana. Toisaalta en hae kaunokirjallisuudelta ensisijaisesti uskottavuutta. Haluan että kirjallisuus koskettaa älyäni ja tunteitani. Haluan tulla ravistelluksi, ja Aino A. ravistelee. Silti sen peruskysymyksessä on jotain mikä tuntuu epäolennaiselta. Jokainen, joka on tehnyt töitä arkkitehtitoimistossa tietää, että nimiössä suunnittelijan kohdalla lukee yksi nimi. Tämä yksi on ehkä luonnostellut ja neuvotellut, kenties ohjannut työryhmää, ja joku toinen on suunnitellut, kolmas piirtänyt puhtaaksi, neljäs juntannut ideat hankalan insinöörin kanssa läpi ja viides valvonut että työmaa toteuttaa ne kauniisti.
Hanna Tyvelä käsittelee artikkelissaan Aalto-elokuvaa osana arkkitehtuurin historiankirjoitusta. Tyvelän mukaan arkkitehdin työn häilyminen luovan ja teknisesti vaativan työn välimaastossa on perinteisesti ollut omiaan korostamaan sen herooista voimaa. Tällöin arkkitehti on auteur ja rakennukset hänen yksilöllisiä teoksiaan.
Tyvelä asemoi itsensä tutkijana perinteisen Alvar Aalto -narratiivin kritisoijaksi. Hän erottaa sukupuolikriittisessä arkkitehtuurin kertomustutkimuksessa kaksi linjaa. Toinen korostaa naisarkkitehtien henkilötarinoita ja työtä ja pyrkii siten nostamaan naisten tarinat miesten tarinoiden rinnalle.
Tyvelän mainitsema toinen linja taas pyrkii purkamaan arkkitehtuurin henkilökeskeisyyttä. Linjassa kritiikin kohteena on yksilötarinoiden tapa jättää pimentoon arkkitehdintyön ryhmätyöluonne ja suunnitteluyhteistyön merkitys arkkitehtuurille. Tyvelä kirjoittaa, että henkilötarinoiden voimaa ei pidä kiistäminen, mutta että niitä tulisi kertoa suhtautuen ammatinkuvaan rehellisesti. Todellisuudessa laadukas arkkitehtuuri on yksilöllisen nerouden sijaan todennäköisesti onnistuneen yhteistyön tulos.
Myös Järvelän romaani herättää kysymyksiä työn luonteen määrittelystä. Aino A.:ssa arkkitehtuurista ja muotoilusta tulee puolisoiden välinen kilpailu, joka voitetaan olemalla suurin auteur. Kirja ehdottaa menestyksen mittariksi tavallaan samaa sankaruutta kuin ennenkin, mutta naispaketissa.
En tiedä. Onko Aino Aallon tarinan tarkoitus kilpailla Alvar Aallon kanssa? Mitä jää kertomatta, jos Aino Aalto -kertomus tiivistyy Alvar Aalto -kertomuksen vastustamiseen?
V
Tarina, jonka Järvelä Aino Aallosta kertoo, on tietyssä mielessä patriarkaatin uhrin tarina. Tutkimuskirjallisuudessa Aallon ura ja elämä näyttäytyy sovinnollisemmassa valossa. Minusta vaikuttaa todennäköiseltä, että rautatieläisperheestä kansainväliselle uralle ponnistanut nainen on saanut oman lahjakkuutensa ja määrätietoisuutensa lisäksi monenlaista tukea sekä puolisoltaan että yhteiskunnan rakenteilta.
Mutta jos Aino Aalto historiallisena henkilönä ei sovi uhriksi, ei hän sovi oikein sankariksikaan. Aalto tuntuu suorastaan vastustavan sankariutta. Hän halusi olla taustalla! Hänelle oli ihan fine hoidella toimiston juoksevat hommat ja antaa Alvarin edustaa!
Hän vain teki töitään ja eli elämäänsä.
On selvä, että Aino Aallon elämä ei ollut yhtä jännää kuin Alvarin.
On selvää, että arkkitehdin ammatin luonne on yhteistyö.
Aino Aalto vaikuttaa ylipäätään sopimattomalta pääosaan. Hän ei ole räväkkä, ei kaipaa parrasvaloja, ei lyö häpnaadilla. Se kuinka Aalto kieltäytyy idolin viitasta, jota yritän hänelle sovittaa, alkaa tuntua kerrassaan passiivisaggressiiviselta. Yrittäisi edes!
Historialliset tarinat eivät tunnu oikein sopivan nykypäivän tarinoiksi. Niissä tulee aina esiin jotain hankalaa ja epäsopivaa.
Jotenkin tuntuu, että tarina ylipäänsä ei ole kovin osuva konsepti käsittelemään kenenkään elämää. Tai arkkitehtuuria.
Maria Säkön jälkisanat E. L. Karhun Eriopis-näytelmään käsittelevät tarinankerronnan problematiikkaa. Karhun näytelmä pohjaa antiikin Medeia-tragediaan, jossa miehensä ja yhteisönsä hylkäämäksi tuleva Medeia surmaa lapsensa. Medeiasta on kirjoitettu vuosien mittaan useita variaatioita, mutta Karhu keskittyy Eriopikseen, Medeian henkiin jääneeseen tyttäreen, kertomuksen kannalta mitättömään sivuhenkilöön. Karhun Eriopis tekee epäkoherentteja asioita. Hän sanoo milloin sitä, milloin tätä ja kieltäytyy usein sanomasta mitään. Eriopis ei taivu sankarin muottiin mutta ei ole myöskään myötätuntoa herättävä uhri. Hän on ihan vain tavallinen, ärsyttävän ristiriitainen, tarinaan hahmoksi sopimaton ihminen.
Vähän kuten Aino Aalto.
Säkö kirjoittaa, että tarinankertojille voi tulla jopa vastustamaton halu asettaa hahmo kaanonin normien mukaisesti tiettyyn rooliin, mutta että nimenomaan Eriopiksen sopimattomuus pääosaan on tärkeää. Sovellan Säkön ajatusta vapaasti, ja tulkitsen, että Aino Aalto -kertomuksissa ilmeisimmät roolit, joita tälle on tarjolla, ovat sankariarkkitehti, työmyyrä, rakastava puoliso ja mieskeskeisen yhteiskuntarakenteen uhri.
Säkön mukaan tarinan sijaan olennaista on toinen ääni. Hän pitää Karhun näytelmän ansiona sitä, että se ei keskity olevan tarinan hajottamiseen, vaan luo tilan, jossa monet äänet, myös aiemmin vaietut, ovat mahdollisia. Säkö kirjoittaa, että tärkeintä on havainnoida, miten tiettyyn rooliin määritellyllä henkilöllä onkin ihan vaivihkaa näyttäytyvä oma vapaa tahto ja määrittelystä vapaa persoona. Vapaan tahdon ilmausten näkyminen ei aseta henkilöä mihinkään valmiiseen kertomukseen, vaan se pakottaa yhteisön kohtaamaan toisen äänen, joka säröttää ehjää kertomusta asettumatta kuitenkaan vastustamaan tarinaa.
VI
Ehdotuksia seuraavien Aino Aalto -tarinoiden alkukuviksi, vaivihkaisuudeksi, vapaaksi tahdoksi joka näyttäytyy jossain ihan vain sivumennen.
Aino Marsio, suurisilmä, ruususuu, pörrötukka, pitsikaulus, rusetti, ylioppilaslakki, rintaa vasten nuokkuva kukka.
Aino Marsio, gondoli, sääret ristissä, leveät kengännauhat rusetilla nilkan päällä, rispaantunut hattu, opiskelukaveri, ja se ei näy kuvassa mutta tuore tutkinto, Grand Tour.
Aino Marsio (Aalto?), haalari (pyjama?), kukallinen sohva, ruusutapetti, oikea nilkka vasemman polven päällä, turbaani (unimaski?) pään ympärillä kuin kääre, kimppu vaaleita ruusuja, sormus, säteilee.
Aino Aalto, makaa potilaiden lepotuolissa Paimion parantolan yläterassilla, ehkä demonstroidakseen terassin käyttöä, jälleen turbaani, tumma leninki, hieno, haluaisin sellaisen. ↙
ULLA ENGMAN
Arkkitehti SAFA. Suunnittelee päivisin rakennuksia ja kirjoittaa iltaisin proosaa.
LÄHTEET
Aalto-Alanen, Heikki: Rakastan sinussa ihmistä. Aino ja Alvar Aallon tarina. Otava 2021.
Järvelä, Jari: Aino A. Tammi 2021.
Kinnunen, Ulla (toim.): Aino Aalto. Alvar Aalto -museo 2004.
Suominen-Kokkonen, Renja: The Fringe of a Profession. Women as Architects in Finland from the 1890s to the 1950s. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 98 1992.
Suutari, Virpi: Aalto [dokumenttielokuva]. Euphoria Film 2020.
Säkö, Maria: ”Jälkisanat. Älä anna tarinaa, luo yhteinen tila äänille”. Teoksessa E. L. Karhu: Eriopis. Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken. Ntamo 2021.
Tyvelä, Hanna: ”Virpi Suutarin elokuva tulkitsee Aalto-myyttiä uudistavasti”. 16.10.2020. Suomen avantgarden ja modernismin seura FAM.