Julkaistu lehdessä 3/2021 - Pyhä tila

Haastattelu

Yhdessä rakennettu

Kristo Vesikansa

Pientä kappelia ehdittiin hahmotella Tervajärven rannalle lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin rakennus saatiin pystyyn talkoovoimin.

Miten ja milloin metsäkappelihanke sai alkunsa, arkkitehti LASSI VIITANEN?

Kappelihanke esiteltiin minulle ensimmäisen kerran jo vuonna 2011. Olin vielä opiskelija, ja minulta pyydettiin luonnoksia metsäkappelista. Hanke oli kariutunut ennen sitä, ja myös minun luonnoksistani laadittu hinta-arvio oli kalliimpi kuin tilaajan hankkeelle asettama budjetti. 

Hiljaiselon jälkeen uusi alku saatiin alkuvuodesta 2016. Vanhat suunnitelmat hylättiin, ja hanketta lähdettiin virittelemään lähtökohdasta, jossa kesäkäytössä oleva kappeli toteutetaan talkooprojektina. Seurakunta järjesti rajatun kilpailutuksen ja pyysi uudet luonnokset kahdelta tekijältä. Luonnokseni kappelista valittiin jatkokehiteltäväksi. Jo saman vuoden keväällä laadittiin lupakuvat. 

Minikilpailussa ehdotukseni oli alkuperäisiä luonnoksiani avoimempi ”suoja metsässä” -tyyppinen ratkaisu, jossa kappelin molemmat päädyt olivat kokonaan avattavissa. Tilaaja halusi kuitenkin pidentää käyttöaikaa, joten päädyistä tehtiin kiinteämmät, ja tilaan lisättiin lattialämmitys.

Kappeli on ensisijaisesti rippi- ja muiden seurakunnan leirien käytössä, mutta se on varattavissa myös kaste- ja vihkitilaisuuksiin. Oma esikoiseni kastetaan kappelissa kesällä.

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Kappeli rakennettiin suurelta osin talkootyönä. Miten se vaikutti suunnitteluun?

Talkootyö asetti omat ehtonsa ja rajoitteensa esimerkiksi aikataululle. Toisaalta se toi suunnittelijan hyvin lähelle toteutusta ja mahdollisti poikkeuksellista joustoa ja kokeiluja työmaalla. Vaativimmissa työvaiheissa työmaalle palkattiin ammattilaisia. Talkootyöporukka oli erittäin motivoitunut, ja fotorealistiset visualisoinnit auttoivat välittämään haluttua lopputulosta ja laatutasoa.

Miten rakennus liittyy leirikeskuksen vanhempiin rakennuksiin ja ympäristöönsä?

Pitkänmallisella tontilla on tyypillinen 1970-luvun aumakattoinen leirikeskus, jota on laajennettu vuonna 1998. Toisessa päässä tonttia järven rannalla on vanha hirsirakenteinen partiotupa ja sauna. Kappeli sijoittuu näiden rakennusten väliin, rannan tuntumaan. Se näkyy järvelle mutta maastoutuu muuten ympäröivään maisemaan. Kappelissa on vaikutteita perinnerakentamisesta, esimerkiksi hengittävä puurakenne, lautakate ja tervakäsittely. Hahmosta halusin kuitenkin yksiaineisen ja modernin, selkeästi uuden ajallisen kerroksen tontille.

Halusin, että kappelin hahmo on itsessään viesti ja kutsuu ohikulkijan hiljentymään. Sakraalitila ei mielestäni saa olla torjumisen vaan löytämisen paikka. Siksi rakennuksen ulkopuolella ei ole institutionaalisia symboleita. Räystäslinja on laskettu melko alas, jotta mittasuhteista saatiin miellyttävät. Räystäät jäivät pois, jotta vaikutelma olisi yksiaineinen. 

Sisätilassa yhdistyvät rakenteellinen ajattelu ja voimakas muodonanto. Miten nämä ratkaisut syntyivät?

Sakraalirakennuksella on mielestäni kahtalainen tarkoitus: sen pitää yhtäältä olla ilon ja yhdessäolon paikka, toisaalta sen pitää lohduttaa yksittäistä kokijaa. Sisätila suunniteltiin tästä lähtökohdasta. Kaareutuva kattopalkisto on itsensä vinojäykistävä rakenne. Koska tila on melko pieni, palkkien poikkileikkausmuoto haluttiin pitää sirona eikä sinne myöskään haluttu poikittaisrakenteita. Näin määrittyivät palkkien koko ja jako sekä momenttijäykkä nurkkaliitos. Kaikki muu kappelissa on pyritty pelkistämään: kalusteovet on piilotettu seinään, alttarilasi ja liukuoven aukko muodostavat parin, ja kaikki sisäseinät ovat kuusilautaa.

Koska kaareutuva kattopalkisto on voimakas ja ilmaisuvoimainen aihe, kalustuksesta haluttiin pelkistetty. Irtopenkit mahdollistavat tilan monikäyttöisyyden. 

Suunnittelupöydällänne on useampi kirkkojen muutos- ja korjaushanke. Millaisena näet kirkollisen arkkitehtuurin tulevaisuuden Suomessa?

Kirkkotila elää Suomessa nyt murrosaikaa. Tulevaisuudessa kirkon pitää väistämättä vähentää kiinteistöjään ja keskittää toimintaa jäljelle jääviin rakennuksiin, eritoten kirkkoihin. Tietyllä tapaa tässä on nähtävissä paluuta sotia edeltäneeseen aikaan, jolloin valtaosa kirkon toiminnasta tapahtui kirkkorakennuksissa, kun seurakunta- ja leirikeskuksia ei ollut yhtä paljon kuin nykyään. 

Olemme tottuneet siihen, että kirkoissa on yksittäisiä tapahtumia peräkkäin. Tulevaisuudessa kirkoissa tulee olemaan useampia tapahtumia samanaikaisesti. Kirkkotilan monipuolistaminen on suunnittelijalle tietenkin aina haaste. Yhtäältä pitää suojella rakennettua kulttuuriperintöä ja tunnistaa sen arvokkaimmat osat, toisaalta mahdollistaa se, että rakennukset pysyvät käytössä ja näin myös kunnossa. 

Mielenkiintoinen ja aina tärkeä näkökulma on aika. Tietyillä nykyrakentamisen totutuilla rakennusosilla ja laitteilla käyttöikä on 10–15 vuotta, mutta kirkkojen tarkastelussa pitää kuitenkin aina olla satojen vuosien aikajänne. ↙