IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 3/2021 - Pyhä tila
Pääkirjoitus 3/2021: Ikuisia arvoja?
Uskonnolliset rakennukset muodostavat suomalaisen rakennusperinnön pisimmän jatkumon vanhimpien kivikirkkojen oltua yhtäjaksoisesti käytössä ainakin 600 vuoden ajan. Kirkolliset rakennukset ovat olleet keskeinen osa myös Arkkitehti-lehden sisältöä koko sen olemassaolon ajan. Kiihkeimpinä rakentamisen vuosina 1950- ja 1960-luvuilla kirkkorakentamisen erikoisnumeroita julkaistiin vuosittain – ja monta merkkiteosta jäi silti esittelemättä. Sittemmin rakentamisen tahti hidastui, ja edellinen kirkkonumero julkaistiin 16 vuotta sitten. On siis korkea aika uudelle tilannekatsaukselle.
Monet tämän hetken kehityssuunnat olivat nähtävissä jo vuonna 2005, kun silloinen päätoimittaja Harri Hautajärvi hahmotteli tilannetta omassa pääkirjoituksessaan: evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä oli laskussa, toimintatavat olivat uudistumassa, ja näköpiirissä oli vajaakäytölle jääneistä rakennuksista luopuminen. Tällä hetkellä luterilaiseen kirkkoon kuuluu enää 70 % suomalaisista ja helsinkiläisistä alle puolet. Uusia kirkkoja ei siksi rakenneta jatkossa kuin poikkeustapauksissa.
Suurempi kysymys on, mitä tapahtuu seurakuntien omistamille sadoille kirkoille, kappeleille ja seurakuntataloille, joista monet kuuluvat oman aikansa arkkitehtuurin parhaimmistoon. Verotulojen vähentyessä seurakunnilla ei ole varaa vauraina vuosina kertyneen kiinteistöomaisuuden ylläpitoon, joten edessä on vaikeita valintoja: mitkä rakennukset jäävät käyttöön ja mistä luovutaan? Mutta miten keskiaikaisen kivikirkon, 1800-luvun pappilan ja 1980-luvun seurakuntakeskuksen arvoja voi ylipäänsä verrata keskenään? Tässä yhtälössä heikoimmassa asemassa ovat usein nuorimmat rakennukset, joiden arvoista ei ole vielä ehtinyt muodostua jaettua näkemystä. Valintoihin vaikuttavat myös sodanjälkeistä arkkitehtuuria vaivaavat rakenteelliset ongelmat ja tonttien arvo kiinteistö-kehityskohteina. Purkusuunnitelmilta eivät ole siten välttyneet edes modernin kirkkoarkkitehtuurimme kansainvälisesti arvostetuimpien tekijöiden Juha Leiviskän ja Pekka Pitkäsen suunnittelemat rakennukset.
Tilanne on nostanut esiin myös kysymyksen kirkollisten rakennusten uusiokäytöstä. Keski-Euroopassa pyhäkköjä on pitkään muutettu museoiksi, konserttisaleiksi, liiketiloiksi ja jopa asunnoiksi. Suomessa harvoja esimerkkejä ovat ortodoksisten varuskuntakirkkojen muokkaaminen itsenäistymisen jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi tai maalliseen käyttöön. Nämä muutostyöt on ollut helppo tuomita jälkikäteen nationalistiseksi vandalismiksi, mutta pian samanlaisten transformaatioiden kohteina saattavat olla myös luterilaisen kirkon rakennukset. Olisiko siis syytä määritellä etukäteen reunaehdot, millaiseen käyttöön kirkko tai seurakuntakeskus on soveliasta muuttaa: myymäläksi, kuntosaliksi vai moskeijaksi?
Kolmiomuoto on yleistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaista kirkkoarkkitehtuuria määrittäväksi piirteeksi.
Tässä numerossa esitellään neljä kirkollista rakennusta, jotka havainnollistavat edellä kuvattuja kehityssuuntia. Ylivieskan kirkko on rakennettu tuhopoltetun puukirkon tilalle paikallisyhteisön voimainponnistuksena. Käyttämällä kestäväksi tiedettyjä rakennustapoja ja muotokieltä on pyritty luomaan vuosisatoja säilyvä monumentti. Tikkurilan kirkon tapauksessa 1950-luvun kirkkorakennuksen sisäilmaongelmat johtivat korttelin koko rakennuskannan purkamiseen ja seurakunnan tilojen sovittamiseen osaksi huomattavasti tehokkaampaa asuinkorttelia. Konseptin ilmeisenä vaarana on kirkon erityisluonteen katoaminen, mutta tässä tapauksessa seurakuntatilat puolustavat paikkaansa kaupunkitilassa. Myllykoskella seurakunta on keskittänyt toimintojaan laajentamalla 1930-luvun kirkkoa, ja Lempäälässä leirikeskuksen yhteyteen on rakennettu talkoovoimin kappeli kesäkäyttöön.
Kaikissa neljässä rakennuksessa yhdistävänä piirteenä on kolmiomainen leikkausmuoto, jonka voi nähdä viittaukseksi niin keskiaikaisiin kivikirkkoihin kuin Pyhään Kolminaisuuteen. Kolmiomuoto on yleistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana suomalaista kirkkoarkkitehtuuria määrittäväksi piirteeksi, ensin epäsymmetriseksi lohkottuina kappaleina ja viime vuosina ankaran symmetrisinä sommitelmina. Arkkityyppinen muoto on tarjonnut arkkitehdeille monta kertaa aiemminkin keinon liittyä kirkkorakentamisen pitkään traditioon, sortumatta suoraan jäljittelyyn. Itsestään selvän teeman vaarana kuitenkin on, ettei siitä löydy kovin pitkään uusia tulkintoja, kuten nähtiin jyrkkäkattoisten kirkkojen ollessa edellisen kerran suosiossa 1940- ja 1950-luvuilla.
Uskonnolliseen käyttöön suunniteltujen rakennusten lisäksi pyhyyden kokemuksia voi löytää muualtakin, kuten taiteesta ja luonnosta. Vaikuttava esimerkki on Amos Rex -taidemuseossa äskettäin avattu Blick-näyttely, jossa kuvataiteilija Raija Malkan teoksista ja säveltäjä Kaija Saariahon musiikista muodostuu moniaistinen tilakokemus. Modernismin perinteestä ammentavat arkkitehtoniset installaatiot ja hienovireinen äänimaisema saavat katsojan huomion kiinnittymään sisäänpäin, aivan kuten uskonnollinen taide ja arkkitehtuuri parhaimmillaan. ↙