Julkaistu lehdessä 3/2021 - Pyhä tila
Muistoja: Kristian Gullichsen (1932–2021)
Kristian Gullichsenin (1932–2021) poismeno jättää suuren aukon Suomen arkkitehtuurikenttään sekä hänen läheistensä ja kollegoidensa elämään niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Gullichsen oli paitsi ansioitunut arkkitehti myös taiteen ja kulttuurin moninaisten muotojen puolestapuhuja, joka toimi suomalaisen modernin arkkitehtuurin lähettiläänä myös kansainvälisesti. Hänen julkiseen rooliinsa kuuluivat luottamustoimet muun muassa Suomen rakennustaiteen museossa, Alvar Aalto ‑säätiössä ja Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston entisöintityössä. Näissä tehtävissä hän toimi näkyvästi kansainvälisillä areenoilla.
Gullichsen oli myös yksityisempi Kristian, karismaattinen persoona, joka vaikutti kulissien takana ja peräänkuulutti väsymättä laatua arkkitehtivalinnoissa, suunnittelutöissä ja jopa näyttelyiden kuratoinnissa. Muistan yllättyneeni iloisesti, kun vuoden 2003 Alvar Aalto -mitali myönnettiin suuresti arvostamalleni kolumbialaisarkkitehti Rogelio Salmonalle, jonka suunnittelemiin rakennuksiin olin päässyt tutustumaan henkilökohtaisesti. Tämä oli valistunut ja odottamaton valinta, kunnianosoitus pitkäkestoisesta ja arvokkaasta työstä, jota ei juuri tunnettu Latinalaisen Amerikan ulkopuolella. Myöhemmin sain kuulla, että juuri Kristian oli vaikuttanut vahvasti viisaan, mutta tyystin senhetkisten trendien ulkopuolelle osuvan valinnan taustalla.
Kristian Gullichsenin arkkitehtiura ja sen merkitys lienee useimmille tätä kirjoitusta lukeville tuttu. Eikö aika olisi kuitenkin kypsä kriittiselle ja historialliselle tarkastelulle, suurelle retrospektiiviselle näyttelylle ja kirjalle, joka estäisi hänen ainutkertaista tuotantoaan typistymästä tavanomaiseksi arkkitehtilegendaksi ja polemiikiksi? Gullichsen ammensi muun muassa Le Corbusierin töistä ja tietenkin Aallosta, johon hänellä oli myös läheinen henkilökohtainen suhde Villa Maireassa vietetyn lapsuuden myötä. Lisäksi hän työskenteli lyhyesti Aallon toimistossa. Aalto kuului kiinteästi siihen ilmastoon, jossa hän kasvoi ja työskenteli, mutta monien muiden oman arkkitehtipolvensa edustajien tavoin hänen täytyi ottaa etäisyyttä vanhaan mestariin, ja modernismin perintö olikin hänelle pikemminkin hyviksi havaittujen ideoiden varasto, jonka käsitteistä ja periaatteista hän saattoi työstää ja muokata oman elävän ilmaisukielensä.
Kristian toki ”varasti” myös monilta muilta arkkitehdeiltä (lainatakseni T.S. Eliotin ajatusta siitä, miten runoilijat luovat vanhasta uutta), esimerkiksi pohjoismaisilta edeltäjiltään, kuten Sigurd Lewerentziltä. Hän imi vaikutteita kansanomaisesta rakennustaiteesta ja kaupunkitiloista niin Pohjoismaissa, Japanissa kuin Välimeren maissa. Hänen ajatuksissaan modernin arkkitehtuurin ja menneisyyden vahvan läsnäolon välillä ei ollut ristiriitaa. Näin oli ajatellut myös Aalto häntä ennen. Kristian tunsi suomalaiseen maisemaan, valoon ja perinteeseen liittyvän jatkuvuuden, mutta perusajattelutavaltaan hän oli kosmopoliitti. Tutustuin Kristian Gullichsenin yksin tai yhtiökumppaniensa Erkki Kairamon ja Timo Vormalan kanssa suunnittelemiin töihin useilla Suomen vierailuillani 1990-luvulla. Toimin vuonna 1992 Suomi rakentaa 8 ‑näyttelyn arviointiraadissa, ja vähitellen mielessäni alkoi hahmottua, miten Gullichsenin työt asemoituvat Suomen modernin arkkitehtuurikulttuurin monitahoiseen kenttään.
Kristian Gullichsenin suunnittelemat Malmin ja Kauniaisten kirkot tekivät lähtemättömän vaikutuksen herkällä sijoittelullaan mutta myös hienostuneilla viittauksillaan menneiden vuosikymmenten moderneihin rakennuksiin. Malmin kirkon betonisessa ja tiilisessä hahmossa on yksinkertaisen rukoushuoneen eleettömyyttä; se muistuttaa melkein latoa tai navettaa. Kauniaisten kirkossa puolestaan aistii kaikuja Le Corbusierista ja Erik Bryggmanista, ja rakennuksessa on hyödynnetty oivaltavasti luonnonvaloa ja varjoja tunnelman luojina. Muissa töissään Gullichsen liikkui muitta mutkitta eri mittakaavojen välillä aina Stockmannin tavaratalon urbaanista laajennuksesta omaan yksinkertaiseen, puiseen saaristohuvilaansa. Pieksämäen kulttuurikeskus Poleenista, missä tapasin hänet ensimmäistä kertaa vuonna 1991, välittyy mutkaton suhde pikkukaupungin rakenteeseen ja maisemaan. Gullichsen sai merkittäviä toimeksiantoja myös ulkomailla. Hän muun muassa suunnitteli Suomen Tukholman suurlähetystön, jossa hän tavoitti juuri oikeanlaisen sävyn yhdistäessään virallista ja vapaampaa tunnelmaa. Sitten oli tietenkin Lleidan yliopiston kirjasto Espanjassa, missä suunnitelma täytyi sopeuttaa katalonialaisen kaupungin lämpimämpään ilmanalaan, kiihkeämpään valoon ja aivan toisenlaiseen paikkakokemukseen.
Pragmatiikasta kumpuava runous, yhteiskunnallisten pyrkimysten huomioiminen, kirkkaasti perustellut ratkaisut sekä selkeä rakenne ja materiaalit lukeutuivat Gullichsenin vahvuuksiin. Yksi suosikkitöistäni on Porin taidemuseon muutos- ja laajennustyö: suuresta näyttelyhallista paistaa arkkitehdin perehtyneisyys näyttelytoiminnan tarpeisiin, luonnonvalon ja keinovalon yhdistämiseen sekä tietenkin Porin kaupunkiympäristöön vanhoine rakennuksineen ja jokivarsineen. Kun Gullichsenin arkkitehtuurista tehdään kunnollinen tutkimus, sen täytyy ehdottomasti käsitellä hänen tapaansa vastata paikan ja asiakkaan usein ristiriitaisiin vaatimuksiin, hänen visuaalisen kielensä rikkautta ja yhteyksiä kuvataiteisiin sekä sitä, miten hän vaali ammattitaitoa ja yksityiskohtia. Jossain muotojen taustalla piili vankkumaton arvojärjestelmä, eetos.
Kristian itse käytti usein sanaa empatia puhuessaan siitä, kuinka arkkitehtuurin tuli koskettaa mieltä, mielikuvitusta ja aisteja – viestiä suoraan tilan, valon, järjestyksen, materiaalin ja mittasuhteiden välityksellä. Hän tavoitteli aina muutamia keskeisiä arkkitehtonisia perusajatuksia. Hän uskoi karsimisen voimaan, inhosi yli-intellektuellisoitua arkkitehtuuria ja kammoksui onttoa formalismia. Arkkitehtikouluissa 1990-luvulla muotiin tullutta latteaa teoretisointia Gullichsen ei sietänyt alkuunkaan: hänen omassa toimistossaan työpöydän vieressä komeili kyltti, joka julisti, että toimisto oli ”Theory Free Zone”, teoriavapaa vyöhyke.
Sama iskulause valikoitui nimeksi juhlakirjalle, jonka Kirsi Gullichsen organisoi puolisonsa 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Teokseen päätyi tervehdyksiä, piirroksia ja kirjoituksia yli viideltäkymmeneltä ystävältä ympäri maailmaa. Kristian oli sitä mieltä, että rakennukset puhukoot omasta puolestaan, mutta se ei estänyt häntä pohdiskelemasta ja esittämästä näkemyksiään. Kun hän pääsi vauhtiin aivan erityisen kiinnostavasta aiheesta, luvassa oli raikkaita, tarkkanäköisiä ja täysin omaperäisiä havaintoja. Toki kasvuvuodet Villa Maireassa merkitsivät, että Kristianilla oli suuret saappaat täytettävinään, mutta hän onnistui suojelemaan itseään dominoivan mentorin liialliselta vaikutukselta kehittämällä pistämättömän ironiantajun ja viljelemällä omintakeista mustaa huumoria. Hänestä oli hauskaa järkyttää ihmisiä ilkikurisella sanailullaan.
Ranskalla oli suuri merkitys Kristianin elämässä, aivan kuten sillä oli ollut myös hänen äitinsä Mairen elämässä ranskalaisen nykytaiteen keräilijänä. Yksi Kristianin uran varhaisvaiheen parhaista töistä on eittämättä perheen vapaa-ajanasunto, joka rakennettiin viljelypenkereen katveeseen vähän matkaa Ranskan Rivieran rannikolta sisämaahan. Minimalistista rakennusta tuskin erottaa puisten säleluukkujen suojista. Asunto on kuin Välimeren serkku puurakenteiselle Moduli 225 ‑lomatalojärjestelmälle, jonka Kristian kehitti yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä Juhani Pallasmaan kanssa vuosina 1968–1974. Pariisin Pompidou-keskuksessa esiteltiin vuosia myöhemmin täysikokoinen malli kyseisestä harmonisiin mittasuhteisiin perustuvasta omatoimirakentajien moduulijärjestelmästä.
Yhteydet Suomen ja Ranskan välillä olivat noina vuosina ylipäätään vilkkaita. Se oli osaltaan Aallon suunnitteleman Maison Carrén ansiota, mutta myös Le Carré Bleu ‑lehdellä oli tärkeä rooli. Kristian ystävystyi ranskalaisarkkitehti Roland Schweitzerin kanssa, joka oli arkkitehtonisen hillinnän vankkumaton kannattaja sekä puurakentamisen ja erityisesti perinteisen japanilaisen puusepäntyön asiantuntija. Kristian oli syvästi otettu, kun hänelle myönnettiin Ranskan arkkitehtuuriakatemian kultamitali vuonna 2007. Pariisissa hän viihtyi kirjallisuuspiirien suosimassa Brasserie Lippissä, ja Maire-äitinsä kontaktien ja kokoelman myötä hän oli vihkiytynyt myös nykytaiteen suuruuksien, kuten Matissen, Picasson ja Lègerin, töihin. Itse muistan, kuinka heräsin eräänä aamuna Villa Mairean vierashuoneesta numero yksi ja huomasin yhdellä seinällä Matissen luonnoksen ja toisella Picasson työn.
Puolisoni Catherine ja minä olemme asuneet Lounais-Ranskassa yli kolmekymmentä vuotta, ja meistä oli ilo esitellä lempimaisemiamme, muinaisia hautamuistomerkkejä ja keskiaikaisten luostarien raunioita Kristianille ja Kirsille, joka on niin ikään ansioitunut arkkitehti ja muotoilija. Luonnollisesti nautimme yhdessä myös ensiluokkaista ranskalaista kotiruokaa. Kristiankin oli erinomainen kokki, jonka resepteistä löytyi usein välimerellisiä makuja. Hän nautti suunnattomasti vierailuista ja uusintavierailuista Le Corbusierin suunnittelemiin kohteisiin. Vuonna 1999 Le Corbusierin suunnitteleman Sainte-Marie de La Touretten luostarissa järjestettiin viikonloppuseminaari Alvar Aallon satavuotisjuhlavuoden jatkoksi. Isäntänä toimi luostarin johtaja, dominikaanimunkki Antoine Lion – toinen läheinen ystäväni, joka on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Kristian oli toiminut Alvar Aalto 100 ‑juhlavuoden puheenjohtajana ja kiertänyt puhumassa englanniksi ympäri maailmaa, muun muassa Meksikon Chihuahuassa. Hän ymmärsi ranskaa muttei puhunut sitä niin hyvin, että olisi voinut pitää kokonaisen luennon ranskaksi, joten hän kysyi seminaariyleisöltä: ”Sopiiko, että pidän puheeni englanniksi?” Yleisöstä kajahti vastaukseksi painokas ”non”, joten minä astuin hätiin tulkkaamaan. Kristian päätti kuitenkin aloittaa puheensa toteamalla, että ”kaikki maailman ongelmat helpottuisivat huomattavasti, jos vain kaikki puhuisivat… [dramaattinen tauko]… suomea!” Tilaisuuden jälkeen istuskelimme hiljaa luostarikirkon kuorissa ja nautimme koskettavan ja ajattoman tilan valosta, varjoista, tunnelmasta ja arvokkuudesta. Olimme yhtä mieltä siitä, että arkkitehtuuri viestii aivan omilla keinoillaan.
Kristian oli loistava tarinankertoja, jolla oli erinomaista draamantajua. Alvar Aalto -symposium on tuonut Suomeen puhujia ja vieraita ympäri maailmaa kolmen vuoden välein keskustelemaan arkkitehtuurin nykytilasta. Tervetuliaisvastaanotto järjestettiin Aallon kotitalolla ja studiolla Munkkiniemessä, minkä jälkeen vieraat kuljetettiin veneellä varsinaiselle seminaaripaikalle Jyväskylään. Matkalla poikettiin Muuratsalossa katsomassa koetaloa, jonka ikoninen, yhdeltä sivulta avoin tiilipintainen sisäpiha kehystää maisemaa kuin antiikin kreikkalaisteatterin proskenion. Siellä Kristiankin oli kuin rentoon kesäasuun naamioitunut oraakkeli konsanaan, kun hän kertasi vieraille ikiaikaista Aalto-tarustoa ja herätteli henkiin muistoja. Kertomuksissa tasapainoiltiin faktan ja fiktion, vakavan ja absurdin välisellä hienoisella rajalla.
Elävimmin muistan Kristianin kuitenkin hänen tutuimmalta näyttämöltään, hänen henkisestä kodistaan Noormarkun Villa Maireasta. Siellä hänen henkilökohtaiset muistonsa pääsivät valloilleen ja täyttivät koko paikan siivittäen meidät ajassa taaksepäin, 1930-luvun lopulle aikaan, jolloin Villa Mairea oli vasta valmistunut. Mennyt aika heräsi eloon tarinoissa ja humoristisissa tempauksissa. Mikä onni olikaan saada viettää Villa Maireassa onnellisia hetkiä ystävien kanssa, eri vuodenaikoina, ja vaeltaa tilasta toiseen niin sisällä kuin ulkona metsän tuntumassa. Kun Kirsi vuonna 2012 pyysi minulta tervehdystä Kristianin 80-vuotisjuhlakirjaa varten, päätin saman tien, että oma kirjoitukseni olisi historiallinen, elämäkerrallinen ja myös vähän omaelämäkerrallinen tarina, joka pohjautuisi moniin vierailuihini Villa Maireassa sekä siitä vuosien varrella kirjoittamiini teksteihin. Valitsin esseeni nimeksi ”Marking Time at the Villa Mairea” (suom. ”Ajan kulkua Villa Maireassa”; lyhyitä katkelmia alla). Kristian Gullichsenin myötä olemme menettäneet harvinaislaatuisen ihmisen, mutta myös kokonainen arkkitehtuurin aikakausi on tullut päätökseensä.
Katkelmia esseestä ”Ajan kulkua Villa Maireassa”, julkaistu alun perin englanniksi nimellä ”Marking Time at the Villa Mairea” teoksessa Theory Free Zone: Kristian Gullichsen 80 vuotta = 80 år = 80 years, Helsinki 2012 (toim. Ilona Anhava).
William J. R. Curtis
Elokuu 1991. ”Ça vous plaît?” kysyi pitkä mies, jolla oli voimakkaat poskipäät ja jonka päättelin olevan Kristian Gullichsen. ”Pidätkö siitä?” Kysymyksellään hän viittasi rakennukseen, jonka sisällä paraikaa seisoimme juomalasit kädessä: pari vuotta aikaisemmin valmistuneeseen Pieksämäen kulttuurikeskus Poleeniin, jonka hän oli suunnitellut 1980-luvun alussa. Ilta oli jo pitkällä, musiikki soi, ja ihastuttava tanskalainen nainen, jolla oli kullanvaaleat hiukset, mustavalkoiset sukat ja musta juhlamekko, pyörähteli tanssilattialla saaden osakseen melko lailla huomiota. Hän erottui kauniisti rakennuksen valkeista pinnoista ja kaarista, jotka toivat mieleeni sekä Aallon että Le Corbusierin työt. Kyseessä oli Alvar Aalto -symposiumin lauantainen iltajuhla, ja minut oli kutsuttu paikalle yhtenä virallisista puhujista. Olin ensimmäistä kertaa Suomessa, vaikka mielikuvituksessani olin matkustanut sinne jo monet kerrat. Olimme saapuneet kaikki yhdessä junalla Jyväskylästä Pieksämäelle, ja matkalla olin saanut vierustoverikseni Elissa Aallon, jonka kanssa olin keskustellut Välimeren matkoista. Paluumatkalla aamun pikkutunneilla päädyin Gullichsenin seurueen joukkoon. Olin huomannut Kristianin hiljaisen arvioivan katseen, mutta lopulta hän ilmeisesti päätti, että olin ihan hyvä tyyppi. Hänellä oli mukanaan taskumatti, josta hän kaatoi meille jotain väkevää. Hän tiesi minun asuvan Ranskassa, joten hän lausui: ”Santé, William, je suis très content que vous soyez venu en Finlande!” – ”Kippis, William, olen iloinen, että tulit Suomeen!” Siitä alkoi ystävyys sekä antoisa ajatusten ja ratkiriemukkaiden tarinoiden vaihto, joka on nyt kestänyt kaksikymmentäyksi vuotta. Sillä perusteella kuulun kaiketi Kristianin tuoreempien ystävien joukkoon. – –
Huhtikuu 1992. Palasin Suomeen Rakennustaiteen museon johtajan, Marja-Riitta Norrin kutsumana toimiakseni Suomi rakentaa 8 -näyttelyn arviointiraadissa. Maa oli yhä lumen peitossa ja meri jäässä: pitkä, hailakka taivaanranta hohti valkeana illan valoissa. Ajattelin tauluja, jotka olin maalannut nuorena poikana. Yksi niistä oli nimeltään Sibeliuksen uni. Halusin välttämättä nähdä mahdollisimman monta näyttelyyn valituista rakennuksista paikan päällä, ja joitain niistä päädyimme lopulta katsomaan melkein pilkkopimeässä! Samalla sain tilaisuuden vierailla useissa Gullichsenin, Kairamon ja Vormalan suunnittelemissa rakennuksissa. Aistin vivahteita aina konstruktivismista Le Corbusieriin ja Aaltoon. ”Ça vous plaît?” Kristian oli kysynyt minulta edellisvuonna, ja vastaus oli jälleen ”kyllä”. Kauniaisten kirkko (1984) teki minuun aivan erityisen vaikutuksen: suunnitelman rytmi, erilaiset valonlähteet ja kulkua ohjaava tilajärjestys, promenade architecturale, sekä tietenkin pieni silmänisku Le Corbusierin Maison Ternisienin (1923) ja sen kaarikäytävän muotoisen teräspergolan suuntaan. Ymmärsin, että seurakuntakeskus istui pohjoismaisen kirkkorakentamisen perinteeseen mutta edusti myös omanlaistaan näkemystä modernismin historiasta. Suomi rakentaa ‑katalogiin kirjoittamani esseen nimeksi valitsin ”Näkemystä ja jatkuvuutta: Suomen 1980-luvun arkkitehtuuri”. Kristian ajatteli, että hän laajensi perintönä saamiaan modernismin oppeja omassa työssään. Hänen ilmaisukielensä perustui aikaisempien modernien rakennusten syvälukuun, mutta hän katsoi pystyvänsä ottamaan lähteisiin etäisyyttä ja manipuloimaan niitä tietynlaisen itsetietoisuuden avulla. – –
Huhtikuu 1998. Alvar Aallon syntymästä oli kulunut sata vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi järjestettiin suuret näyttelyt Helsingin Taidehallissa sekä New Yorkin Modernin taiteen museossa. Näyttelyitä seurasi Aallolle pyhitetty luentosarja Helsingin yliopiston vanhoissa rakennuksissa. Kirjoitin Suomessa pidetyn näyttelyn katalogiin esseen ”Modernismi, luonto ja traditio: Aallon myyttiset maisemat”. Samaisen Suomen-vierailun aikana Kristian kutsui minut Villa Maireaan, jossa vietin ikimuistoisen viikonlopun. Yhtenä iltana olimme kokoontuneet takkatulen ääreen, kun Kristian päätti järjestää vieraille yksityiskierroksen rakennuksen tärkeimpiin tiloihin, joita vierailijat eivät yleensä pääse näkemään. Kierroksen kohteeksi paljastui talon kellari, jossa ensimmäisenä tutustuttiin lämmönjakohuoneeseen. Lapsena Kristian oli käynyt siellä juttelemassa omalaatuisen autonkuljettajan kanssa. Tila oli kuin laivan konehuone. Seuraava pysäkki oli viinikellari, jonka hyllyt notkuivat lattiasta kattoon. Sieltä valittiin muutama pullo hienoa ranskalaista viiniä, jotka vietiin yläkertaan, missä juhlat jatkuivat aamun pikkutunneille asti. Seuraavaksi Kristian muutti talon portaikon teatterilavaksi, jossa hän sitten ilveili ja esiintyi yhdistellen hänelle ominaiseen tapaan farssia ja syvällistä pohdintaa. Esiin kärrättiin myös 1930-luvulta peräisin oleva veivattava gramofoni, jolla soitettiin amerikkalaista jazzia. Kristian muisteli vanhempiensa Amerikan matkaa 1930-luvun loppupuolella, jolloin he olivat käyneet katsomassa Aallon suunnittelemaa Suomen paviljonkia New Yorkin maailmannäyttelyssä ja palanneet kotiin laukut täynnä tuliaisia. Villa Mairea oli pienelle suomalaiselle paikkakunnalle tehty rakennus, joka oli suunniteltu istumaan ympäristöönsä mutta joka oli silti täynnä kosmopoliittisia kaikuja ja Picasson ja Matissen töitä, vahvasti kytköksissä aikansa kansainväliseen eliittiin. Kenties juuri siinä piilee yksi rakennuksen historiaa määrittävistä piirteistä: se on paikka, johon ihmiset ympäri maailmaa kokoontuvat nauttimaan luonnon kauneudesta ja vaihtamaan ajatuksia keskustelun ja tarinankerronnan muodossa. – –
Viikonloppu päättyi runsaaseen sunnuntailounaaseen. Hiillos takassa alkoi hiipua, puhe kääntyi Helsingissä odottaviin velvollisuuksiin. Tunnelma muuttui hieman haikeaksi. Sitten Kristian sanoi: ”William, pikkulinnut ovat kertoneet, että toit mukanasi hienoja piirustuksia.” ”Enpä tiedä, kiinnostaisivatko ne ketään täällä”, toppuuttelin. ”Haluaisimme oikein mielellämme nähdä ne”, muut sanoivat yksissä tuumin. Vetäydyimme siis olohuoneeseen ja pleksilasista rakennetun flyygelin ääreen, ja levitin yksi kerrallaan esiin omat ”mielenmaisemani”. Ne tuntuivat sopivan hyvin siihen tilaan, sen valon ja varjon värähtelyihin, läpitunkevaan abstraktiuteen mutta silti vahvaan materiaalien tuntuun ulkona häämöttävän metsän raidoittamaa taustaa vasten. Viimein pitkän ja keskittyneen hiljaisuuden rikkoi Markku Komonen: ”Todella vakuuttavaa, William.” Kristian totesi, että minun kannattaisi luopua kirjoittamisesta ja keskittyä maalaamiseen. Se oli niitä hetkiä, joita vaalin aina sydämessäni. Aallon, viivankäytön mestarin, rauniopiirustukset olivat aina kummitelleet mielessäni. Maiseman näkymättömän läsnäolon voi vangita piirtämisen ja arkkitehtuurin keinoin.
2002. – – Saavuin autolla Ranskasta Ruotsin kautta Suomeen noutamaan piirustuksiani Rakennustaiteen museosta, johon olin ne toimittanut syyskuussa 2000 Kirsi Leimanin, sittemmin Gullichsenin, suunnittelemaa Mielen Maisemia – Mental Landscapes -näyttelyä varten, ja vietin joitain päiviä poikkeamalla lempipaikoissani Helsingissä, muiden muassa silakoistaan ja muusistaan kuulussa ravintolassa. Yhtenä iltana Kristian ja Kirsi kutsuivat minut luokseen syömään. Ilta oli harmaanlainen, ja asunnon parvekkeelta avautui tasaisena levittäytyvä maisema satamarakennuksineen ja ohi lipuvine laivoineen. Kristian halusi välttämättä nauttia juomat ulkona viileässä. Katsellessamme utuista harmautta hän virkkoi: ”Jos laittaa silmät puoliumpeen, näkee hienosti kyläkirkon kellotornin, viiniviljelmät, torin ja kylää ympäröivät kukkulat.” Etelänäkymä sekin, vähän niin kuin Aallon Suomeen siirtämät toskanalaismaisemat, tosin tässä tapauksessa viittaus suuntautui Provenceen ja Varin alueelle, Ranskan Rivieran tuntumaan, jonne Kristian oli rakennuttanut yhden ensimmäisistä taloistaan. Sinä iltana tarjolla ei ollut silakkaa ja olutta, vaan sain nauttia erinomaisen ranskalaisen illallisen: pariloitua kalaa ja ratatouillea hyvän viinin kera. – –
Kevät 2008. Saavuin jälleen Suomeen, tällä kertaa vain tapaamaan ystäviä. Kävin tervehtimässä Kristiania hänen toimistollaan, missä hän oli ripustanut pöytänsä viereen kyltin, jossa luki ”Theory Free Zone”. Kristian ja Kirsi järjestivät jälleen viikonloppureissun Villa Maireaan. Maassa oli siellä täällä yhä lumilaikkuja, ja viihdyimme lähinnä yläkerran suojaisissa huoneissa ja olohuoneen takkatulen lämmössä. Sunnuntaina aurinko tuli esiin ja ilma lämpeni hieman, joten lähdimme ulos takapihan puutarhaan. Muistelin omia epäilyksiäni pihajulkisivusta, mihin Kristian totesi: ”No tätä osaa rakennuksesta ei tehtykään niin kuin Aalto oli sen alun perin suunnitellut. Hän kaavaili yläkerran ulkoseinälle eräänlaista yhdyskäytävää, joka olisi kytkenyt ateljeen toisessa päässä sijaitsevaan lasten siipeen. Se olisi muodostanut tähän aika huomattavan ulokkeen. Mutta vanhempieni mielestä se ei tullut kuuloonkaan, koska he pelkäsivät, että lapset ravaisivat häiritsemässä, joten se osa suunnitelmista jätettiin pois.” ”Ahaa!” vastasin. ”Se selittää, miksi siirtymä sisätilasta puutarhaan on aina tuntunut minusta liian jyrkältä. Se selittää myös, miksi takaosan päävolyymien välinen yhteys on aina tuntunut jotenkin heikolta kaikista ’kollaasi´-puheista huolimatta.” Mietin taas kerran sitä, kun näin Villan ensimmäisen kerran vuonna 1991, sekä keskusteluani saksalaisarkkitehtien kanssa, joille olin ilmaissut mieltäni askarruttavan tunteen siitä, että jotain puuttui. Siinä minä taas seisoin, melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kuluttamassa aikaa Villa Maireassa. Ensikohtaamisen jälkeen olin saanut nähdä niin monia innoittavia rakennuksia, käydä niin monia antoisia keskusteluja ja tietenkin kuulla niin monia vitsejä! ”Ça te plaît, William?” ”Oui, Kristian, ça me plaît. Beaucoup. Un grand merci!!” “Pidätkö siitä, William? Kyllä, Kristian, pidän todella paljon. Suuret kiitokset!!” ↙
WILLIAM J. R. CURTIS (s. 1948) on englantilainen arkkitehtuurihistorioitsija, kriitikko, kuvataiteilija ja valokuvaaja sekä Kristian Gullichsenin ystävä.