Julkaistu lehdessä 3/2021 - Pyhä tila

Kohdearvio

Kirkko on tullut jäädäkseen

Miia Perkkiö

Ylivieskan kirkko paloi viisi vuotta sitten pääsiäisenä. Uusi kirkko punoo arkkitehtuurillaan yhteen aikatasoja, viitteitä ja merkityksiä.

Kalajoen törmällä, kolmisensataa metriä Ylivieskan kirkosta, oli lapsuudenkotini. Mielenmaisemani on akvarellimainen kuva, jossa taivas on avara ja sen alla harvojen latojen täplittämä peltolakeus. Keskellä virtaa joki. Etäällä häämöttää kirkon kapea torni. Minulle kirkko merkitsee paikkaa, johon samaistun ja joka ei lähde minusta, missä ikinä kuljenkin.

Kirkonkylä kasvoi joen matalan ja jalan ylikuljettavan suvannon kohdalle. Kun Ylivieskasta tuli ensin kauppala ja sitten kaupunki, pittoreskilta kylänraitilta katosi puutalo toisensa jälkeen ja tilalle tuli uusia ja isompia. Jäljelle vanhasta jäi muutama liiketalo, funkisosuuskauppa, mylly sekä vuonna 1786 valmistunut puinen ristikirkko.

Kirkon palo pääsiäislauantaina 2016 kosketti jokaista. Asioiden arvon ymmärtää vasta menetyksen kautta. Moni toivoi kirkkoa takaisin sellaisena kuin se oli. Viisi vuotta myöhemmin paikalle, jossa olimme katsoneet palavaa kirkkoa, vihittiin Ylivieskan järjestyksessä kolmas kirkko. Vieressä on vanha kirkkomaa, rauniot ja risti. Jos kirkon palo oli jaettu suru, uuden rakentaminen oli yhteinen ponnistus. 

Lisää kuvia ja piirustuksia projektista →

Menneen nykyisyys

Ylivieskan uuden kirkon arkkityyppinen muoto – kolmiopäädyt risteineen, pitkät katonlappeet – ja pysyvyyttä ilmentävät tiilimuurit mielletään suomalaisessa traditiossa kuuluviksi keskiaikaisiin kivikirkkoihin, joita lähialueilla ei kuitenkaan ole. Oivallan, että suorakaiteiden ja kolmioiden muodostaman geometrisen sommitelman, johon uuden kirkon arkkitehtuuri perustuu, voi kokea lainaksi palaneesta kirkosta, yhdyssiteeksi puukirkkojen perinteeseen ja menneisiin kirkonrakentajiin. Vanhan ristikirkon kolme päätyä on sommiteltu uudelleen vastaamaan sisätilojen keskinäistä hierarkiaa, jonka voi helposti tunnistaa ulkomuodosta, aivan kuten ristikirkossakin. Korkeimmaksi kohoaa kirkkosali, johon aulan ja seurakuntasalin katot sulautuvat. 

Kirkon risti on kreikkalainen, ei se tutumpi latinalainen. Itäpäädyssä risti on tehty pronssista. Länsipäädyssä risti piirtyy tiilen limitykseen jätetyistä aukoista, jotka ovat osa kirkkosalin ilmanvaihtojärjestelmää. Kirkkosalissa alttarin risti on puuta. Tavanomaisen uskon symbolin voi nähdä myös jälkenä palaneesta kirkosta, joka oli alun perin tasavartinen ristikirkko ja sai päätytornin ja uusgoottilaisen ilmeensä vasta vuonna 1892. Siihen ja Pyhään Kolminaisuuteen viittaavat itäpäädyn kolme seinäkomeroa, joissa ovat nyt tallella kirkon vanhat kellot.  

Kirkon seinät ovat kuin tekijöidensä kädenjäljen, valon ja varjojen elävöittämä valtaisa reliefi.

Julkisivujen lämmin, kellertävä rustiikkitiili on peräisin joen yläjuoksulta, Raudaskylän tiilitehtaalta. Tiilet saattavat olla jopa lähempää kuin palaneen kirkon hirret alun perin – järeää rakennuspuuta kun ei jokilaaksojen välisiltä soisilta saloilta helposti löydy. Tiili materiaalina ja siihen liittyvät mittatarkkuus ja käsityö yhdistävät kirkon ajallisesti ja maantieteellisesti vieläkin kauemmas, aina varhaiskristillisiin basilikoihin. Myös saumalaastin levittäminen muurauksen pintaan, ”sutimestarin sauma”, on ikivanha tapa käsitellä tiili- ja kiviseiniä. Se suojaa pintaa, häivyttää tiilisaumat ja luo yksiaineisuuden tuntua. Kirkon seinät ovatkin kuin tekijöidensä kädenjäljen, valon ja varjojen elävöittämä valtaisa reliefi.

Nykyisyyden nykyisyys

Jos kirkon ulkomuoto on lainaa aikojen takaa, niin tilajäsentely toistaa modernin kirkkoarkkitehtuurin kaanonia. Lasiseinäinen eteisaula, korkea kirkkosali ja niihin liittyvä seurakuntasali muodostavat selkeän kokonaisuuden, jota ryydittävät luonnonvalo, niukat materiaalit ja detaljit. 

Sisään kirkkoon käydään sankarihautausmaan muurin ja koivujen rajaamalta pihalta, geometrisen sommitelman kiinnostavimmasta kohdasta: viistottu sisäänkäyntisivu poikkeaa muuten suorakulmaisesta akselistosta. Tila on korkea, katto viistetty ja valkoinen, seinissä puuta ja tiiltä. Lattia on hiottua betonia, elävää harmaata, kuin kalliona koko kirkon alla. Aulasta kuljetaan kirkkosaliin välitilan kautta – pehmeästä hämärästä avaraan maisemaan.

Valon lähdettä ei näy. Riittää, että sen tietää. Mieleeni tulee, että samankaltaisen levollisen tunteen koen jokilaakson luonnossa, missä valo jossain kohdin tuntuu kuin väkisin läpäisevän pilvisenkin taivaan. Kirkkosaliin valo lankeaa etelälappeen harjansuuntaisesta kattoikkunasta ja alttarin yläpuolen valokuilusta, johon myös itäpäädyn ikkunat avautuvat. 

Kuorin pehmeä valo vertautuu varhaiskristillisten kirkkojen ja goottilaisten katedraalien korkean keskilaivan klerestorio-ikkunoista lankeavaan valohämyyn. Kuorin seinien valkoinen ei ole vain valkoinen vaan ääretön määrä valon mukaan muuntuvia sävyjä. Puuta ovat seinien ja katon säleiköt, penkit, saarnastuoli, alttari – kaikki käsin kosketeltavia. Viimeistely on eleetöntä ja ajatonta, yksityiskohdat ajateltuja.

Valon ohella ääni muovaa tilaa. Barokkiurut ovat vasta teon alla, joten urkuparvi aulan ja kirkkosalin välitilojen päällä on toistaiseksi tyhjä. Täällä osataan kyllä veisata ilman säestystäkin, paikallisen uskonnollisen perinteen mukaisesti. 

Sakasti, morsiushuone ja lastenhoitotila sijoittuvat salin pohjoispuolelle. Niissä valmistaudutaan kohtaamisiin seurakunnan kanssa, pyhiin toimituksiin, elämän käännekohtiin. Näkymä haudoille ja vanhan kirkon rauniolle on rauhoittava. Etäisyyttä raunioille, sakastista sakastiin, on vain muutama kymmenen metriä. Kirkkosaliin verrattuna seurakuntasali on arkisempi, turvallisen intiimi, vaikka katto on täälläkin korkealla. Keittiö on seinän takana. Sieltä tulevat kirkkokahvit nisupullineen. 

Ilmanvaihto, valaistus ja muu talotekniikka eivät ole muusta rakennuksesta irrallisia putkistoja ja laitteita vaan osa arkkitehtuuria. Niillä on suuri vaikutus myös siihen, miten koemme tilat. Erityinen piirre Ylivieskan kirkossa on kirkkosalin avustettu painovoimainen ilmanvaihto. Ilma tulee lattian alla olevista kanavista ja poistuu länsipäädyn muuraukseen limitetyn ristin aukoista. Kirkko hengittää ristin kautta. 

Kirkko hengittää ristin kautta.

Tulevan nykyisyys

Urkuparvelle johtavasta portaikosta päästään myös huoltoa palvelevalle välikatolle, joka paljastaa kirko rakenteen liimapuukehineen ja rakenteellisine innovaatioineen. Kirkkosali siintelee tännekin säleikön läpi. Vastaavaa olen kokenut historiallisten monumenttien kuten  kirkkojen, linnojen ja kartanoiden ullakoilla ja kellareissa. Toissijaisiksi mielletyt tilat ja piilossa olevat rakenteet auttavat ymmärtämään rakennuksen historiaa, yhteyksiä ja merkityksiä. Ylivieskan kirkossakin välikatto on avain rakennuksen ymmärtämiseen. Se paljastaa, miten ulkomuoto ja sisätila nivoutuvat toisiinsa.

Uusi kirkko myös nivoo ympäristönsä eri-ikäiset ja -tyyppiset rakennukset yhteen ja kantaa muistoja jo valmistuessaan. Hyvän arkkitehtuurin tunnusmerkkinä voi pitää sen kykyä parantaa ympäristöään, nostaa esiin kätkettyjä merkityksiä.

Korkealle kohoaa kirkon harja ja leveälle kurottavat katonlappeet. Kirkko on tullut keskelle kylää, osaksi maisemaa ja ylivieskalaisten elämää. Se on sopivasti näyttävä ja näkyvä, merkityksin ja merkein perinnettä jatkava. Ja silti konstailematon, kuten täkäläiseen perinteeseen kuuluu. 

Kotikirkkoni. ↙

MIIA PERKKIÖ
Arkkitehti, tekniikan tohtori. Erikoistunut uuden ja vanhan rakennusperinnön säilyttämiseen teoriassa ja käytännössä. Toimii Suomenlinnan hoitokunnassa restaurointipäällikkönä.