Kesätyöntekijältä: Luonto ja pienet paikkakunnat jäivät varjoon
Luonnosta saatavia hyvinvointivaikutuksia on vaikea kiistää: luonnonläheisyys rauhoittaa ja alentaa verenpainetta, ja luonto toimii sosiaalisena tapaamispaikkana. Luonnon merkitystä ei voi sivuuttaa myöskään ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon myötä. Jatkossa luonto tarvitsee vielä enemmän arvostusta. Vaikka valtaosa Suomen pinta-alasta on metsää ja muuta luontomaisemaa, Arkkitehti-lehdessä esitellyt projektit tuntuvat sivuuttavan sen ja keskittyvän lähinnä kaupunkirakentamiseen.
Viimeisen viiden vuoden aikana Arkkitehti-lehdessä esitellyt projektit ovat olleet uusimaavaltaisia: vuonna 2018 ennätysmääräisesti 78 % niistä sijaitsi Uudellamaalla ja 65 % pääkaupunkiseudulla. Sen sijaan yhtään projektia ei ole koko viiden vuoden aikana ollut esimerkiksi Pohjois-Karjalasta tai Ahvenanmaalta. Projekteissa korostuvat pääkaupunkiseudun lisäksi muut suuremmat kaupungit, kuten Tampere ja Seinäjoki, ja vallitsevana pääteemana voikin nähdä isompien kaupunkien rakennukset.
Arkkitehti-lehdessä tarkasteltiin Euroopan kaupunki- ja maaseutualueita numerossa 3/2018. Eurostatin kartassa Suomi on suurimmaksi osaksi täynnä maaseutua kuvaavaa vihreyttä, ja kaupunkialueita kuvaavia keltaisia ja punaisia alueita on vain laikuittain. Kartasta voi nähdä, että pääkaupunkiseutu on yksi Suomen seitsemästä punaisesta kaupunkialueesta. Usein kaupungeille tyypilliseksi mielletään korkea väestötiheys ja tämän myötä runsas rakennusten määrä. Pääkaupunkiseudun runsas osuus projekteissa voidaan siten selittää suurella rakennusten tarpeella, mutta olisiko jakauma tasaisempi, jos lehti huomioisi pienemmät paikkakunnat niitä ympäröivän luonnon kautta?
Eurostatin kartta on kuvitusta Frances Hsun ja Daniel Ureyn tekstiin ”Maaseutu – digitaalinen valveuni”, jossa kirjoittajat toteavat, että viime aikoihin asti arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun tutkimus- ja suunnitteluresurssit ovat keskittyneet kaupunkeihin. Maisema-arkkitehtuurista on tekstin mukaan tullut vasta viime aikoina osa urbaanin suunnittelua. Luontokohteiden nostaminen esille voisi paitsi tuoda monipuolisemmin esiin arkkitehtuuria eri puolilta Suomea myös houkutella ihmisiä arvostamaan ja suojelemaan luontoa enemmän. Esimerkiksi kotikunnassani Mäntsälässä, josta ei viimeisen viiden vuoden aikana ole julkaistu Arkkitehti-lehdessä yhtään projektia, on käynnissä hanke Mäntsälänjoen kunnostamiseksi. Jokea on muun muassa ruopattu ja siistitty, ja sen ympärille on rakennettu puistoa sekä useamman kilometrin pituinen lenkkipolku. Nämä kunnostustoimet ovat lisänneet joen houkuttelevuutta ja virkistyskäyttöä. Vaikka jokea ympäröivä luonto ei olekaan enää koskematon, luonto pääsee nyt paremmin ja selkeämmin esille, kun esimerkiksi ylimääräiset näköesteet on poistettu.
Luontoa on pääkaupunkiseudullakin, mutta suurin osa sinne sijoittuvista projekteista ei tuo tätä ilmi. Poikkeuksellisesti Helsingin luonto pääsi kuitenkin näyttäytymään, kun Lammassaaren pitkospolku esiteltiin Arkkitehti-lehdessä numerossa 5/2019. Helsingin Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueelle suunniteltu luontopolku on toteutettu ympäristö huomioiden. Hankkeessa luonnon koskemattomuus on pääosassa, ja ekologisuutta tukee esimerkiksi materiaalina käytetty käsittelemätön lehtikuusi. Hanna Johanssonin arviotekstissä toistuu se, että retkeilijät eivät välttämättä edes huomaa kulkevansa suunnitellulla luontoreitillä. Tällainen luonnonarkkitehtuuri tukee luonnon monimuotoisuuden säilymistä ja antaa retkeilijöille samalla omakohtaisia kokemuksia ainutlaatuisesta luonnosta. Vastaavanlaisten projektien määrä Arkkitehti-lehdessä on kuitenkin valitettavan vähäinen.
Luontoon viittaavia numeroita on julkaistu useampikin kappale, mutta kaikissa niidenkään projekteissa ei korostu itse luonto. Usein esillä on luonnon läheisyyteen sijoitettuja rakennuksia, joissa huomio kiinnittyy itse rakennukseen ja sen sisätiloihin. Tästä esimerkkinä toimii Fazerin vierailu- ja kokouskeskus, joka esiteltiin maisema ja puisto -aiheisessa numerossa 6/2016. Arviotekstissään Esa Laaksonen kertoo maisemoinnin onnistuneen hyvin, mutta maisemat eivät itsessään ole kovin luonnonläheiset: tekstissä puhutaan yksittäisistä istutuksista ja kuvista voi nähdä ympäristön olevan asfaltin peitossa. Sen sijaan luonto pilkistää esiin rakennuksen sisällä olevasta viherhuoneesta, mutta muuten luonto ei korostu. Missä siis ovat luontoprojektit, joissa unohtaa Lammassaaren pitkospolun retkeilijöiden tapaan edes olevansa arkkitehtuurin ulottuvissa?
Kun luonnonläheiset virkistysalueet pääsevät ansaitsemaansa valokeilaan, on mahdollista tukea alueen viihtyvyyttä ja ihmisten hyvinvointia rohkaisemalla heitä vierailemaan kyseisissä kohteissa. Muiden Pohjoismaiden tapaan Suomessa riittää luontoa, eikä sitä tarvitse lähteä etsimällä etsimään. Joskus on tarpeeksi, kun katsoo ikkunasta ulos, mutta Arkkitehti-lehden avaaminen ei vielä tuota samaa tulosta. Uusia luontoreittejä ja vanhojen luontoalueiden kunnostusta kannattaisi siten tuoda enemmän esille – vaikka juuri varjoon jääneiden paikkakuntien äänellä.
HELEN HASANEN oli Arkkitehti-lehdessä kesätöissä kesäkuussa 2021. Hän on kotoisin Mäntsälästä ja käy Järvenpään lukiota.