IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 6/2020 - Kehitys
Pääkirjoitus 6/20: Paluu tulevaisuuteen
Koronapandemiasta on tullut yksi sodanjälkeisen ajan suurimmista yhteisistä koettelemuksista. Se on tuonut elämäämme valtavasti epävarmuutta, jolle ei ole näkyvissä selkeää loppua. Pitkittynyt tilanne on hämmästyttävällä tavalla pysäyttänyt monta pitkään käynnissä ollutta jatkumoa. Kokemaamme liittyy varmasti myös mahdollisuuksia.
Historiassa muutoksia ja loikkia eteenpäin (ja taaksepäin) on tapahtunut usein epäjatkuvuuskohdissa. Olisiko siis aika tehdä jotain radikaalia, kun radikaaliuden rima on niin ennätysmäisen alhaalla? Mahdollisesta ”uudesta normaalista” on kuitenkin vuoden mittaan puhuttu niin paljon, että termin sisältämä optimismi tuntuu jo vähitellen kuihtuneen. Loppuvuoden katugallupeissa toivotaan lähinnä kaikenlaisen epävarmuuden nopeaa loppua ja paluuta vanhaan, tuttuun maailmaan. Herpaantumisemme poikkeustilan pitkittymiseen muistuttaa suhtautumisestamme muihinkin kriittisiin ongelmiin. Juuri nyt ole järkevää… Ensin olisi selvitettävä… Jos todellista kehitystä halutaan…
Milloin kehitystä sitten pitäisi haluta tai saada aikaan? Viime kuukausina toisistamme erillään ollessamme ajatuksemme ovat kääntyneet varmasti kehityksen mahdollisuuksiin sekä omassa itsessämme että henkilökohtaisessa työssämme. Kuinka avoimia olemme kehitykselle? Mikä estää sitä tapahtumasta? Vaikka normaaliuden tunne ja sen aikaansaama koheesio pitää meitä yhdessä, se myös usein estää meitä muuttamasta suuntaa.
Miten kertoa modernin historiamme ulkopuolelle jääneitä tarinoita? Miten antaa tilaa ja mahdollisuuksia niille, joiden ääniä alamme ei vielä ole oppinut kuulemaan?
Myös arkkitehtuurikentästä – kaikesta kiinnostavuudestaan ja monimuotoisuudestaan huolimatta – muodostuu helposti toisiaan vahvistavien havaintojen kaikukammio. Kuplien sisä- ja ulkopuolelta täsmälleen sama maailma voi näyttäytyä hyvin erilaisena. Korona-aikana on tarjoutunut mahdollisuuksia tutkia maailmaa tavallisesta poikkeavista perspektiiveistä. Tällä hetkellä esimerkiksi kestävä kehitys on voimakas narratiivi. YK:n vuonna 2015 esittämien Agenda 2030 -tavoitteiden mukaisesti kestävyys on kuitenkin laaja rintama. Sen osa-alueet limittyvät monimutkaisesti toisiinsa, eikä pelkkä rakennustapojen muutos muuta maailmaa reilummaksi, tasa-arvoisemmaksi, vastuullisemmaksi, terveemmäksi tai vauraammaksi. Rakentamisen päästövertailujen lisäksi voisimme Suomenkin arkkitehtuuripiireissä käydä keskusteluja vaikkapa eriarvoisuuden tai jopa köyhyyden vähentämisestä. Miten kertoa modernin historiamme ulkopuolelle jääneitä tarinoita? Miten antaa tilaa ja mahdollisuuksia niille, joiden ääniä alamme ei vielä ole oppinut kuulemaan?
Kaikki muutokset eivät johda kehitykseen, mutta avoimuus omien kupliemme ulkopuoliselle maailmalle voi olla jonkinlainen siemen. Kehitystä saavat aikaan omat sisäiset prosessimme ja luontainen kykymme eläytyä toistemme kokemuksiin. Vielä toistaiseksi elämme jonkinlaisessa horrostilassa ja odotamme kevättä. Ennen kuin ryntäämme napsauttamaan kaikki katkaisimet mahdollisimman nopeasti takaisin ON-asentoon, nyt voisi olla hyvä hetki tehdä lähempää tuttavuutta meille ennestään tuntemattoman kanssa. ↙