IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 6/2020 - Kehitys
New Standards – kuraattorit keskustelussa
Venetsian arkkitehtuuribiennaali avautuu näillä näkymin loppukeväästä 2021, vuoden viiveellä. Arkkitehti-lehti keskusteli Suomen paviljongin näyttelyn suunnittelijoiden, Laura Bergerin, Kristo Vesikansan ja Philip Tidwellin, kanssa. Heidän New Standards -näyttelynsä käsittelee Puutalo Oy:n vaiheikasta historiaa ja tarinaa. Yhtiö tunnetaan jälleenrakennusajan rakennusteollisuusjättinä, jonka puuelementtitaloista tuli hetkeksi maailmanlaajuinen vientituote.
ARK / Mika Savela: Ainakaan minulle henkilökohtaisesti, mutta todennäköisesti monille muillekaan, Puutalo Oy:n tarina ei ole erityisen tuttu. Miten päädyitte näyttelyaiheeseenne, ja mistä projektin nimi, New Standards, tulee?
Laura Berger: Meillä kaikilla on jonkin verran taustaa standardisoinnin teemasta. Itse olen esimerkiksi tutkinut 1940-luvun jälleenrakennuskautta, jota on yleisesti pidetty tapahtumaköyhänä sotien jälkeisenä pula-aikana. Kun olen lukenut arkistoista tuon ajan tunnetuimpien arkkitehtien haastatteluja, olen kuitenkin huomannut, ettei se mielikuva pidä paikkaansa. Tuota ajanjaksoa luonnehtivat suuri innostuneisuus ja uudet innovaatiot, ja yksi 1940-luvulla nopeasti kehittyneistä alueista oli juuri standardisointi.
Kristo Vesikansa: Minä puolestani kirjoitin muutama vuosi sitten artikkelin Suomen arkkitehtuuriviennistä kirjaan Rakennetun Suomen tarina (2017). Kirjoittaessani havahduin siihen, miten tärkeä vientituote tyyppitalot olivat 1940- ja 1950-luvuilla ja miten vähälle huomiolle aihe on jäänyt. Kun avoin haku Suomen näyttelykonseptia varten sitten julkistettiin, Laura ja minä aloimme yhdessä miettiä, voisimmeko kehittää jotain tähän teemaan liittyen. Tiesimme, että Philipillä oli kokemusta näyttelysuunnittelusta ja että hän oli myös kiinnostunut teollisen puurakentamisen historiasta, joten otimme yhteyttä häneen ja asia alkoi edetä.
Philip Tidwell: Minun täytyy tunnustaa, että suhtauduin asiaan aluksi varsin sinisilmäisesti. Vaikka olen tutkinut puurakentamista ja esivalmistusta yli vuosikymmenen ajan, sotien jälkeinen aika on määrittynyt minulle lähinnä niin kutsuttujen rintamamiestalojen kautta. Monien muiden tavoin minäkään en nähnyt eroa teollisesti valmistettujen puuelementtitalojen ja tyyppipiirrosten mukaan paikalla rakennettujen talojen välillä. Taisin ehdottaa näyttelynimeä ensimmäisessä tapaamisessamme nimenomaan siksi, että uusien standardien ajatus tarjoaisi teemalle kehykset ja pakottaisi katsomaan sitä uudesta näkökulmasta. Standardisointi on mielestämme kiehtova aihe siksi, että se edellyttää arkkitehtuurin tarkastelua monista mielenkiintoisista poliittisista ja sosiaalisista näkökulmista. Puutalo Oy ei esimerkiksi ollut mikään start up -yritys nykyaikaisessa merkityksessä vaan useiden suuryritysten yhteenliittymä, joka hyödynsi tehokkaasti olemassa olevia resursseja ja valmistuskapasiteettia. Alkuvaiheessa emme olleet myöskään käyneet Mikkelissä Suomen elinkeinoelämän keskusarkistossa, josta löytyy yli 100 000 Puutalo Oy:n arkkitehtuuripiirustusta sekä tuhansia valokuvia ja muita asiakirjoja. Ne ovat osoittautuneet erittäin tärkeäksi hankkeellemme, ja vasta niiden kautta olemme hahmottaneet yhtiön toiminnan mittakaavan ja kunnianhimon.
ARK: Sanoisitteko, ettei yhtiötä ja sen historiaa ole aikaisemmin tutkittu arkkitehtuurin näkökulmasta?
Tidwell: Saattaa olla ylimielistä väittää, että aihetta ei olisi tutkittu, mutta mielestämme aineistoihin ei ole kohdistettu niiden ansaitsemaa huomiota. Tämä johtuu sekä tutkimusalojen rajauksista että tutkimustyöhön liittyvistä käytännön seikoista. Aineistoja ei ole arkistoitu arkkitehtuuridokumentteina vaan yritysasiakirjojen joukkoon, joten suhteellisen harva on kirjoittanut Puutalo Oy:stä nimenomaan arkkitehtuurin näkökulmasta.
Berger: Kuvaavaa on vaikkapa se, että kun alun perin otimme yhteyttä Arkkitehtuurimuseoon, saimme kuulla, että museolla saattaa olla hallussaan kaikkein mielenkiintoisimpia Puutalon dokumentteja. Kun sitten kävimme Mikkelissä, huomasimme, että kaikkein huikein materiaali löytyy sieltä. Tätä ei ole tarkoitettu kritiikiksi niitä kohtaan, jotka ovat aikaisemmin tutkineet aihetta, vaan että Puutalo Oy:n arkiston laajuus ja monipuolisuus on paljastunut meillekin vähitellen hankkeen aikana.
Vesikansa: Emme ole itsekään pystyneet käymään koko aineistoa läpi systemaattisesti. Olemme selanneet läpi vetolaatikon toisensa jälkeen ja yrittäneet löytää kaikkein tärkeimmät käännekohdat ja projektit yhtiön historiasta.
Tidwell: Se, että arkistot sijaitsevat kellarissa kolmen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, on niin ikään konkreettinen hankaluus. Katsoakseni ongelma on kuitenkin yhtä lailla käsitteellinen kuin käytännöllinen, koska arkkitehdit eivät ole yleisesti pitäneet yhden perheen taloja keskeisenä osana sotien jälkeistä tarinaa. Modernismin sankariteot tuolta ajanjaksolta on liitetty betoni- ja teräsrakennuksiin, jotka nousivat kansallisen identiteetin ja julkisen monumentaaliarkkitehtuurin keskeisiksi edustajiksi. Puurakentamisen pragmaattisuutta ja kustannustehokkuutta on tavallisesti tarkasteltu erillään tästä tarinasta. Näyttelyprojektin yhtenä tavoitteena on esittää puutalojen sarjatuotanto osana arkkitehtuurin historiaa. Niitähän suunnittelivat jälleenrakennusajan arvostetuimmat arkkitehdit, ja rakennukset ovat hyvin arkkitehtonisia siinä mielessä, että ne on suunniteltu erittäin huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten.
Berger: Yksi syy aiheen näkymättömyydelle arkkitehtuurin historiassa on ollut myös se, ettei tyyppitaloja suunnitelleiden arkkitehtien nimiä välttämättä mainittu piirustuksissa tai muissa asiakirjoissa. Teemana standardisointi ei käy helposti yksiin tekijyyden ajatuksen kanssa, ja on ymmärrettävää, etteivät standardointiin liittyvät kysymykset ole aina tuntuneet kaikkein ilmeisimmiltä tutkimusaiheilta. Minulta jopa tiedusteltu, miten näyttelykonseptimme ylipäätään liittyy arkkitehtuuriin.
Vesikansa: Tämä liittyy myös siihen, miten sotien jälkeisen arkkitehtuurin historiaa meillä on kirjoitettu. Tyyppitaloja, joita Suomesta vietiin ulkomaille, ei oikeastaan koskaan sisällytetty suomalaisen modernismin kaanoniin. Niitä ei esimerkiksi koskaan käsitelty Arkkitehti-lehden sivuilla.
ARK: Kun tätä kaikkea tarkastelee nykyhetkestä käsin, eikö näin innovatiivisen yhtiön tarina vaikuta innostavalla ja jopa sankarillisella tavalla modernilta? Arkkitehtuurin näkökulmasta näyttää kuitenkin selvältä, että tällaiset hankkeet on enimmäkseen jätetty modernismin kaanonin ulkopuolelle.
Tidwell: Puutalo Oy:n vaiheissa on ehdottomasti ainesta sankaritarinaksi, mikä myös tekee aiheesta ajankohtaisen. Suomessa kaikki tuntevat Karjalan evakkojen uudelleenasuttamisen tarinan, mutta operaation tulokset ja vaikutukset tunnetaan huonommin. Tämän mittavan jälleenrakentamis- ja uudelleenasutusaloitteen eetos näkyy myös Puutalo Oy:n toiminnassa, esimerkiksi siinä, miten taloja ja niiden rakentajia esitettiin valokuvissa ja mainoksissa. Hanke oli hyvin moderni siinä mielessä, että sillä tavoiteltiin ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin kokonaisvaltaisesti hyödyntäen käytettävissä olevia materiaaleja ja työvoimaa. Hanke, joka alkoi oivaltavana ja nopeana ratkaisuna sodan jälkeiseen asuntopulaan, nousikin tärkeäksi osaksi Suomen kansantaloutta ja jälleenrakentamista. Puutalon tuotteet kehitettiin alun perin kotimaan markkinoita varten, mutta tuotantokoneiston tehokkuutta alettiin nopeasti hyödyntää myös vientitoiminnassa, jota ulkomaisia myyntituottoja kaipaava valtiovaltakin oli mukana tukemassa. Tällä tavoin keskittyminen puuhun rakennusmateriaalina liitti yhtiön osaksi sodan jälkeisen kauden taloutta ja kansainvälistä kauppaa. Puhumme arkkitehtuurin alalla nykyään paljon hiilijalanjäljestä, mutta tarkastelemme silti materiaaleja enimmäkseen esteettisestä näkökulmasta. Tässä hankkeessa näemme suoran yhteyden arkkitehtuurin ja materiaalien vaihtoon liittyvien maailmankaupan järjestelmien välillä.
Berger: On tietenkin muistettava, että Puutalo oli liikeyritys eikä kaikki sen toiminta ollut yksinomaan hyvää tai idealistista. Yhtiöstä muodostui esimerkiksi lähes täydellinen monopoli alallaan. Suomen valtiolla oli keskeinen rooli Puutalon menestyksen taustalla, mutta yhtiöstä löytyi myös aitoa idealismia. Jälleenrakennushankkeen organisoijilla oli todellista motivaatiota ratkaista valtavia kansallisen tason ongelmia.
Vesikansa: Tarinassa on toki myös synkät puolensa. Puutalon kauppakumppaneihin kuuluivat muiden muassa Saksan Wehrmacht, Stalinin Neuvostoliitto sekä Yhdysvaltain asevoimat. Huomionarvoista on myös se, että nopeasti saavutetusta menestyksestä huolimatta yhtiön toiminta hiipui nopeasti 1950-luvun puolivälin jälkeen, varsinkin kun kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa päättyi.
Tidwell: Suomen asema sodan jälkeisissä valtataisteluissa oli kieltämättä ainutkertainen. Puutalo myi tuotteita Wehrmachtille 1940-luvun alkupuolella, mutta vain kymmenen vuotta myöhemmin se toimitti suuria määriä asuinrakennuksia, sairaaloita ja asuntoloita vastaperustetulle Israelin valtiolle. Yhtiö hyötyi sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen intresseistä, kun molemmat puolet halusivat pitää Suomen oman taloudellisen vaikutusvaltansa piirissä.
Berger: On myös ollut hauskaa tarkastella, millaisia materiaaleja ja tavaroita näissä kaupoissa vaihdettiin. Suomessa valmistettuja puutaloja vaihdettiin esimerkiksi kivihiileen, teräkseen, puuvillaan, kahviin tai appelsiineihin – jopa viiniin ja silkkiin…
ARK: Puhutaan hetki nimenomaan puutaloista kauppatavarana. Oliko ilmiössä mielestänne kyse myös arkkitehtuuriviennistä? Löytyikö taustalta varsinaista suunnittelueetosta, vai oliko arkkitehtuuri ikään kuin sivutuote, kun pääartikkelina olivat talot?
Berger: Tällä kysymyksellä on luultavasti kaksi puolta. Puutalon peruslähtökohta oli hyvin käytännönläheinen: se, miten firma toimi ja miten sitä johdettiin ja niin edelleen. Toisaalta jotkut arkistosta löytyneet aineistot, kuten perspektiivipiirrokset tai yrityksen mainokset, ovat oikeasti todella kauniita, ja niitä voi ehdottomasti tarkastella muotoilun historian näkökulmasta. Yhtiötä tutkittaessa täytyy myös muistaa, että yksittäisten suunnittelijoiden nimet katoavat helposti osaksi suurempaa tarinaa. Esimerkiksi mainospiirtäjä Kaarlo Humalisto on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi, vaikka hän oli Puutalossa hyvin keskeisessä roolissa. Hän oli selvästi lahjakas taiteilija ja opiskeli aikanaan tunnettujen suomalaisten muotoilijoiden, kuten Kaj Franckin, kanssa, mutta Humaliston töitä ei ole koskaan tuotu esiin tunnistettavina teoksina.
Vesikansa: Täytyy myös muistaa, että Puutalon rakennukset olivat tyylillisesti erittäin joustavia. Ne voitiin sopeuttaa hyvinkin erilaisiin kulttuuriympäristöihin ja ilmasto-olosuhteisiin. Sen vuoksi myös rakennusten estetiikka vaihteli suuresti. Tämä on todennäköisesti lisäsyy sille, ettei Puutalon tyyppitaloja sisällytetty modernin arkkitehtuurin laajempaan tarinaan. Ne eivät oikein istuneet mihinkään tyylilliseen kaanoniin.
Tidwell: On myös kiinnostavaa, että Puutalon tyyppitaloja esiteltiin usein messuilla ja mainoksissa aikansa design-tuotteiden rinnalla. Jälkikäteen voimme kuitenkin huomata, että ne eivät päätyneet osaksi samaa narratiivia vaan hukkuivat jonnekin muotoilualojen ja arkkitehtuurin välimaastoon. Jäljellä olevat rakennukset ympäri maailmaa ovat kuitenkin usein asukkailleen rakkaita, ja niitä pidetään nimenomaan osana suomalaista muotoilukulttuuria. Yhtä lailla Århusissa kuin Barranquillassa asukkaat ovat hyvin ylpeitä alueensa historiasta mutta eivät ole silti pelänneet muokata taloja vastaamaan muuttuvia tarpeitaan. Näyttelyssä pyrimme tuomaan esiin tämän ristiriidan anonyymin suunnittelun ja muutosten tuottaman yksilöllisyyden välillä.
ARK: Keskustelumme aikaan on marraskuu, ja jos tämä olisi ollut niin kutsuttu normaali vuosi, Venetsian biennaalista olisi meneillään viimeinen viikko. Kuvasittekin jo, miten näyttelyprojekti on kehittynyt matkan varrella. Mitä muuta tulevalta näyttelyvuodelta on odotettavissa, ja miten pandemian aiheuttamat lukuisat viivästykset ovat vaikuttaneet työhön?
Tidwell: Biennaalin lykkääntymisellä oli hyvät ja huonot puolensa. Näyttelyn siirtyminen on tarjonnut meille lisää aikaa miettiä projektin ajankohtaisuutta ja pureutua entistä syvemmälle arkistoihin. Samalla pandemia on kuitenkin estänyt osan alkuperäisistä aikeistamme dokumentoida taloja ympäri maailmaa. Ennen koronapandemiaa Kristo ja Laura ehtivät käydä Puolassa ja Saksassa tutkimassa sikäläisiä kohteita. Minä puolestani kävin valokuvaajamme kanssa Pohjois-Kolumbiassa maaliskuun alussa, juuri ennen maailmanlaajuisten liikkumisrajoitusten ja eristystoimien alkamista. Tänä kesänä järjestyi nopea vierailu Tanskan Århusiin, missä pystyimme valokuvaamaan talojen asukkaita vallitsevien rajoitusten puitteissa. Tällä hetkellä tämä kaikki vaikuttaa lähes mahdottomalta.
Myös Venetsian näyttelyn järjestelyihin on tullut muutoksia. Olemme suunnitelleet yhteistyössä Archinfon kanssa verkkosivuston, jonka on tarkoitus tarjota ensisilmäys aineistoihin, jotka esitellään aikanaan Italiassa. Näyttelyssä rinnastetaan historiallisia ja tämän päivän näkökulmia. Haluamme kertoa Puutalon tarinan, johon yhtiön kasvu ja vientitoiminta tietenkin kuuluvat, mutta myös keskittyä nykyhetkeen ja esitellä Puutalo-alueita, joita on edelleen olemassa ympäri maailmaa. Tarkoituksenamme ei ole esitellä rakennuksiatavanomaisen arkkitehtuurivalokuvauksen keinoin vaan tarkastella niitä ihmisläheisemmästä perspektiivistä. Tässä kohdassa täytyykin kiittää [Archinfon entistä toiminnanjohtajaa] Hanna Harrisia, joka esitteli meidät valokuvaaja Juuso Westerlundille. Juuso on työskennellyt kanssamme ja valokuvannut rakennuksia ja niiden asukkaita. Hänen työnsä keskittyy ihmisiin ja kotielämään, ja tätä näkökulmaa korostamalla toivomme myös pystyvämme haastamaan perinteisiä tapoja valokuvata ja esitellä arkkitehtuuria.
Berger: Juuso tuli mukaan projektiin jo varhaisessa vaiheessa, ja mielessämme onkin melkein alusta saakka elänyt ajatus siitä, että toinen puoli näyttelystä keskittyy historiaan ja toinen nykynäkökulmiin. Hänen valokuvansa heijastavat jokapäiväisen elämän arkisia ja rosoisia puolia ja poikkeavat siten olennaisesti kuvastosta, jota olemme tottuneet näkemään arkkitehtuuri- ja sisustuslehtien sivuilla. Katsojat pääsevät näkemään, miten eri tavoin talot ovat mukautuneet asukkaiden toiveisiin.
Tidwell: Viime keväästä asti maailma on elänyt jatkuvien muutosten vallassa. Olemme laatineet uudet näyttelysuunnitelmat jo monta kertaa. Viime syksynä oletuksena oli, että paviljonki avautuisi suurille kävijämäärille, mutta tällä hetkellä emme esimerkiksi tiedä, kuinka monta henkeä näyttelyssä voi vierailla yhtä aikaa. Tämä tietenkin vaikuttaa lopulliseen suunnitelmaan ja sisältöön tavoilla, jotka eivät ole vielä täysin selvillä. Koronapandemian vuoksi olemme esimerkiksi keskittyneet enemmän näyttelyn digitaalisiin elementteihin, joista esimerkkinä ovat hiljattain avattu verkkosivusto sekä interaktiivinen kartta, johon on kerätty tietoa Puutalon eri puolille maailmaa toimittamista rakennuksista.
Vesikansa: Viivästynyt aikataulu on myös antanut meille tilaisuuden työstää laajempaa näyttelyyn liittyvää julkaisua. Toivomme, että hanke jatkuu jossain muodossa myös biennaalin jälkeen.
Berger: Itse asiassa harras toiveemme on, että näyttelystä ja varsinkin julkaisusta tulee jonkinlainen lähtökohta aiheeseen liittyvälle jatkotutkimukselle. Olemme saaneet huomata, että suomalaiset puutalot herättävät kiinnostusta monissa maissa.
Tidwell: Projektin puitteissa olemme olleet yhteydessä useisiin kansainvälisiin tutkijoihin, jotka ovat selvittäneet Puutalon tyyppitalojen vaiheita paikallisissa konteksteissa. Meillä on kontakteja muun muassa Puolassa, Ranskassa, Kolumbiassa ja Australiassa. Paikalliset tutkijat ovat tarjonneet meille näistä kohteista enemmän tietoa ja materiaalia kuin olisimme koskaan pystyneet kokoamaan omin voimin, ja pyrimme rakentamaan yhteyksiä verkoston kesken.
ARK: Kuten kuvailitte, Puutalon elementtitaloilla ja niiden historialla on sekä kansainvälisiä että kotimaisia ulottuvuuksia. Kuitenkin aihe on jäänyt melko tuntemattomaksi. Tämä on hyvin mielenkiintoista siinä mielessä, että biennaalinäyttelyitä on yleensä pidetty väylänä esitellä olemassa olevaa arkkitehtuuritietämystä.
Berger: Aivan, on tärkeää ajatella myös biennaalin kontekstia, jossa usein tuntuu siltä kuin kaikki mainostaisivat omaa kotimaataan ja siten tavallaan puhuisivat vain itsestään. Tässä tarinassa omistajuus jakautuu tasaisemmin. Se kertoo ihmisten asumistoiveista ja unelmista. Koko maailmaa ajatellen elämme nyt aikaa, jossa ilmastonmuutos yhdistää ihmisiä ennenkokemattomilla tavoilla.
Tidwell: Näyttelyprojektilla on yhteys moniin nykyhaasteisiin ja erityisesti uuteen jälleenrakennuskauteen, johon olemme ilmeisesti ajautumassa. Tulevina vuosina maailmassa koetaan todennäköisesti ilmastotuhoja, jotka ovat yhtä valtavia kuin sotien aiheuttama hävitys menneinä aikoina. Sen vuoksi on ehdottoman hyödyllistä tarkastella aikaisemmilla jälleenrakennuskausilla esiin nousseita menetelmiä ja materiaaleja sekä pohtia, mitä voimme oppia niistä nykyhetkessä. Tämän hetken arkkitehtuurikeskusteluissa puu on ajateltu liiaksikin keinona vähentää hiilidioksipäästöjä ja siten hidastaa ilmastonmuutosta. Minun on pakko tunnustaa, etten suhtaudu kovinkaan toiveikkaasti puurakentamisen mahdollisuuksiin pysäyttää ilmastonmuutosta. Sen sijaan meidän kannattaisi etsiä keinoja, miten vastaamme ilmastonmuutoksen edellyttämään jälleenrakentamiseen ja tuotamme tehokkaasti sarjavalmisteisia asuntoja ilmastopakolaisia varten. ↙