IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 5/2020 - Monumentti
Pääkirjoitus 5/20: Kaikki pysyväinen katoaa?
Otsikon sanat ovat Kommunistisen manifestin tuntemattoman suomentajan. Kun Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat pamfletin 1848, oli Eurooppa hurjien sosiaalisten muutosten ja kansannousujen kourissa. Maanosamme jatkoi lipumistaan läpi yhteiskunnallisten ja alueellisten kriisien koko vuosisadan loppupuoliskon, kohti ensimmäistä maailmansotaa. Arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun historiassa aika näyttää kuitenkin varsin pysyväisen maailman rakentamiselta. Helsingissä Tuomiokirkkoa vielä rakennettiin.
Kiihtyvästä teollistumisesta ja teknologian kehityksestä huolimatta läntisessä maailmassa vielä monet 1900-luvun alkuvuosikymmenten rakennukset ja suunnitelmat viestivät stoalaista ja kivistä pysyvyyttä. Jokin tunteen palo sai Arkkitehti-lehdenkin 1921 kirjoittamaan Eliel Saarisen Kalevalatalon kilpailusuunnitelmasta ”mahtavana sommituksena”, joka henki ”entisaikain valta-luomia”. Mitä myyttistä menneen suuruuden aikaa monumentaalinen rakennus 80-metrisine torneineen sitten kuvastikaan, sitä lehtemme ei tarkemmin käynyt analysoimaan.
Ehkäpä tästä päivästä katsoen teollisen ajan suuret kiviset rakennukset voitaisiin nähdä myös jonkinlaisina menneisyyden onnistumisten kertausyrityksinä. Suurissa muutoksissa lienee luonnollista turvata johonkin pysyvältä tuntuvaan. Kun Euroopassa vuosisadan vaihteessa vaadittiin yksilönvapautta ja kansalaisoikeuksia, säilyivät rakennukset kuitenkin samankaltaisina kuin vanhojen valtakuntien muistumat. Jos tätä kehitystä vasten mietitään modernin taiteen ja arkkitehtuurin esiinmarssia, lienee mahdollista ajatella, että moderni ilmaisu oli mahdollista vasta sitten, kun tutuista monumenteista voitiin päästää irti tai niiden merkitys oli hälvennyt. Muutoksen hyväksymistä kuuluttivat kirjaimellisesti arkkitehtien manifestit, kuten Gunnar Asplundin aikalaisineen 1931 julkaisema acceptera, sekä Le Corbusierin jo vuosikymmentä aiempi Vers une architecture (1922), jonka alkuperäinen nimiehdotus oli Arkkitehtuuri tai vallankumous.
Kriisejä on horisontissa riittämiin, ja suuria muutoksia olisi tehtävä. Näkyykö tämä arkkitehtuurissa?
Tämä tietysti on yksinkertaistavaa ajatusleikkiä, mutta jotain samaa on maailmassamme nyt. Kriisejä on horisontissa riittämiin, ja suuria muutoksia olisi tehtävä. Näkyykö tämä arkkitehtuurissa? Millaisia rakennuksia haluamme esittää aikamme monumenteiksi? Keskuskirjasto Oodi on monen mielestä sopiva modernin sivistysvaltion monumentti. Sen arkkitehtoninen olemus on kuitenkin jopa toissijainen peruste. Tärkeämmässä roolissa on suomalaisen hyvinvointivaltion uurastuksen tuloksena syntynyt kirjastokulttuuri, jonka arvostus on osoittautunut toistaiseksi varsin pysyväksi.
Onko moderni arkkitehtuuri sitten jonkinlaisessa monumentaalisuuden kriisissä? Ovatko rakennukset itsessään enää merkityksellisiä, vai onko niistä tullut ennemminkin arvoja välittäviä elementtejä? Populaarissa arkkitehtuurikeskustelussa haikailemme ajoittain paluuta esteettiseen tai ainakin materiaaliseen menneisyyteen. Mutta onko kyse oikeammin siitä, että uudet murrokset pakottavat meitä valitsemaan uusia tuntemattomia suuntia ja että nykypäivän arkkitehtuurista on vaikeaa löytää lohduttavia, pysyviä merkityksiä?
Nykyhetki on silti varsin erilainen tarkastelupaikka kuin viime vuosisatojen myllerrykset. Olemme voineet todistaa historiassa niin pitkään arkkitehtuuriin liittyviä aikeita ja symboliikkaa, että meille alkaa hahmottua, etteivät minkään paikan tai rakennuksen merkitykset ole täysin pysyviä. Eräs tarkastelun aihe tulevaisuuden arkkitehtuurille voisikin symboliikan sijaan olla esimerkiksi absoluuttinen rehellisyys kiihtyvän ilmastokriisin edessä. Miltä uuden vallankumouksen tulisi näyttää? ↙