Julkaistu lehdessä 5/2020 - Monumentti
Gardenian uusi elämä
Korjausrakentaminen on yksiselitteisesti välttämätöntä ympäristön kannalta, mutta näkökulmia on monia. Aalto-yliopiston opiskelijat visioivat uusia käyttöjä luontokeskukseksi suunnitellulle Gardenialle Helsingin Viikissä. Studiokurssin opettaja Elina Koivisto avaa uuden ja vanhan yhdistämiseen liittyviä kysymyksiä – mitä rakennuksesta voi ja kannattaa säilyttää?
Viikin Gardenia oli syntyhetkellään vuosituhannen vaihteessa idealistinen hanke. Viikin piti olla ekologisen rakentamisen pioneerialue ja Gardenian sen maamerkki; luontokeskus ja -koulu, jossa vierailijat voivat oppia uutta luonnosta ja kasvillisuudesta tuulimyllyjen pyöriessä katolla. Sitä se olikin, mutta vain toistakymmentä vuotta, kunnes kaupunki siirsi luontokoulun Haltialaan ja vei Gardenialta toimintaedellytykset. Mediassa levisi viime vuonna lohduttomia kuvia autiossa kasvihuoneessa törröttävistä kuolleista palmuista, joista muodostui symboli koko rakennuksen kohtalolle. Palmuraukat kuolivat, mutta rakennuksella on vielä mahdollisuus toipua, jos siihen annetaan mahdollisuus.
Kriteerinä kestävyys
Yhteiskunnat ja kulttuurit muuttuvat alati kiihtyvässä tahdissa ja niin myös kaupungit niiden kuvajaisina. Olemassa olevia rakennuksia jää jatkuvasti muutoksen puristuksiin. Ne eivät sovi uusiin olosuhteisiin syystä tai toisesta ja päätyvät purettaviksi pois uuden tieltä. Gardenian tapauksessa tilanne on tavallaan päinvastainen. Rakennuksen pääsuunnittelija Hannu Tikan mukaan Gardenia suunniteltiin aikoinaan ajatellen tulevaa raideyhteyttä, joka toisi paikalle vierailijoita helposti kaupungin kaikista osista. Pikaraitiotie valmistuu muutaman vuoden päästä, 20 vuotta liian myöhään. Emme saa koskaan tietää, olisivatko uudet olosuhteet, raideyhteys ja Viikin tiivistyvä kaupunkirakenne riittäneet pitämään luontokeskuksen toiminnassa. Uuden käyttötarkoituksen hahmottelulle ne antavat kuitenkin uudenlaisia aineksia.
Uusi käyttötarkoitus Gardenialle on nimittäin löydettävä. Uusimman IPCC-raportin mukaan aikaa ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi on jäljellä enää reilu vuosikymmen, jotta hallitsemattomat muutokset elinolosuhteissamme ovat estettävissä. Jos rakennamme koko olemassa olevan rakennuskannan uudelleen energiatehokkuuden nimissä, saamme aikaan hiilipiikin, joka vie meidät yhä kauemmas hiilineutraaliuden tavoitteesta. Suurin osa rakennusmateriaaleihin sitoutuneesta energiasta on rakennuksen rungossa, joten laajojakin purku- ja muutostöitä edellyttävä uudiskäyttö on luonnonvarojen säästämisen ja ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta viisasta. Gardenia on lisäksi kilpailuvoiton tuloksena syntynyt persoonallinen rakennus, kaupunginosansa maamerkki, jonka siluetin toivoisin tulevaisuudessakin näkeväni Viikin yliopistoalueen ja peltomaiseman rajalla.
Kerroksia muodonannon sijaan
Yhä harvempi arkkitehti suunnittelee uusia maamerkkirakennuksia avoimeen maisemaan. Sen sijaan yhä useammat viettävät päivänsä pohtien olemassa olevan rakennuskannan käyttöä tai vähintäänkin tiiviisti siihen liittyvää rakentamista. Rakennusten uusiokäytön yleistymisestä ja sen arvostuksen noususta muiden luovien suunnittelutehtävien rinnalle kertoo se, että viime vuosien Finlandia-palkintoehdokkaina ja Arkkitehtuurimuseon uutta suomalaista arkkitehtuuria esittelevissä Katsaus-näyttelyissä mukana on ollut merkittävä määrä restaurointi- ja uusiokäyttöhankkeita. Myös maailmalta löytyy useita ihailtuja hankkeita, joissa uuden ja vanhan yhdistelmästä on syntynyt jotain uniikkia ja ennennäkemätöntä. Jane Jacobs on todennut kirjassaan The Death and Life of Great American Cities (1961), että uudet ideat tarvitsevat vanhoja rakennuksia. Täysin uudessa rakennuksessa ei voi saavuttaa samaa syvyyttä ja kerroksellisuutta kuin esimerkiksi Lontoon Tate Modernissa tai New Yorkin High Linella.
Uusiokäyttökohteiden menestystä ei ole mielekästä arvioida samoilla kriteereillä kuin uuden onnistumista. Rakennuksen sijaintia ja orientaatiota tontilla ei voida yhtä vapaasti päättää, ja osa materiaalimaailmasta ja massoittelusta on olemassa suunnittelun alkaessa. Selkeällä muodonannolla ei välttämättä ole yhtä suurta merkitystä kuin uudisrakennuksessa. Uusiokäyttökohteet ovat parhaimmillaan kutkuttavia kudelmia, jotka avautuvat vasta paikan päällä koettuna. Tästä oivallisiksi esimerkeiksi käyvät entiseen kuparijalostamoon toteutettu Seirenshon taidemuseo Japanissa tai Matadero Madrid, vanhan teurastamon alueelle pujoteltu kulttuurikeskus Espanjassa. Myöskään tilajärjestelyjen optimaalisuus tai teknisten reunaehtojen täydellinen täyttäminen eivät voi olla tärkeimpinä arviointiperusteina uusiokäyttökohteita tarkasteltaessa. Mikä kenties hävitään kulkutilojen mitoissa, voitetaan kokemuksellisuudessa ja tunnelmassa. Parhaimmillaan onnistunut uusiokäyttösuunnittelu nostaa unohduksiin painuneen rakennuksen näkyviin ja herättää sen uudella tavalla eloon.
Rakennussuojelun ja kulttuuriympäristöjen vaalimisen asiantuntijajärjestö ICOMOSin Venetsian julkilausumassa vuodelta 1964 annetaan ohjeita suojeltujen rakennusten muokkaamiseen. Siinä todetaan, että suojeltavien monumenttien kaikkia kerrostumia tulee kunnioittaa ja uusien rakenteiden tulee erottautua alkuperäisistä. Kehotus uudisosan erottumiselle alkuperäisestä antaa tilaa erilaisille tulkinnoille. Kun julkilausumaa kirjoitettiin, osattiinko varautua esimerkiksi Daniel Libeskindin suunnitteleman Dresdenin sotamuseon kaltaisiin kontrasteihin? Entä miten tehdään arkkitehtonisesti erottuvia muutoksia, kun arkkitehtuurin kieli ei ole ehtinyt muuttua merkittävästi alkuperäisestä, kuten Gardenian tapauksessa? Miten toimia, kun kyseessä ei ole suojeltu monumentti eikä yhdessä sovittuja sääntöjä ole? Liliane Wong vertaa kirjassaan Adaptive Reuse (2017) epäonnistuneita uusiokäyttöprojekteja Frankensteinin hirviöön. Rakennuksen, kuten ihmisenkin, voi koota erillisistä osista, mutta jos kappaleiden DNA:t hylkivät toisiaan liikaa, ei kokonaisuus ole elinkelpoinen. Miten määritellään rakennusosien liian erilainen DNA?
Ideankin voi säilyttää
Säilytettävä osuus rakennuksesta ei välttämättä ole sen fyysinen olomuoto. Joskus säilyttämisen arvoista voivatkin olla aineettomat arvot, kuten arkkitehtoninen tai toiminnallinen idea tai rakennuksen sosiaalinen, kulttuurinen tai henkinen asema rakennuspaikassaan. Japanissa Ise Jingu -temppeli puretaan ja rakennetaan uudelleen 20 vuoden välein. Siten pystytään säilyttämään jälkipolville temppelin kulttuurinen asema, alkuperäinen arkkitehtoninen idea ja sen rakentamiseen tarvittava käsityötaito. Temppelin fyysisen olomuodon uusiminen edustaa shintolaista ajatusta siitä, miten mikään ei säily ikuisesti, mikään ei ole lopullisesti valmista ja mikään ei ole täydellistä.
Viikin Gardenian toiminnallinen ja arkkitehtoninen tarkoitus oli alun perin manifestoida luonnon monimuotoisuutta ja vahvistaa ihmisten luontosuhdetta. Miten tuo idea olisi suojeltavissa Gardenian tulevaisuuden käytössä? Ilmastonmuutoksen myötä luonnon monimuotoisuus on uhattuna, ja meidän on muutettava luontosuhdettamme suuntaan, jossa näemme itsemme ennemmin osana luontoa kuin ulkopuolisena katsojana. Joissain arkkitehtiopiskelijoiden kurssitöissä olikin ehdotuksia katseltavaksi tarkoitetun kasvihuoneen muuntamisesta sisäviljelytilaksi. Opiskelijat saivat valita itse oman lähestymistapansa ja painotuksensa. Myös rakennuksen uusi käyttötarkoitus ja muutostöiden laajuus oli opiskelijan päätettävissä.
Helsingin kaupunki pyrki pitkään löytämään Gardenialle uuden omistajan, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta. Kohteeseen löytyi kuitenkin uusi vuokralainen. Pienpanimo CoolHead Brew aloittaa toimintansa rakennuksessa vuoden 2021 aikana. Tämä osoittaa, miten useimmille hankalana ja liian erikoisena näyttäytyvä rakennus voi sopivalla ennakkoluulottomuudella saada uuden elämän. Merkittäviä muutoksia rakennuksen ulkomuotoon tuskin on odotettavissa, mutta sisätilat muuntautuvat kasvihuoneesta ja luontokoulusta pienpanimoksi ja ravintolaksi. Toivotan pienpanimolle pitkää ikää ja vuokranmaksukykyä, jotta rakennuksen olemassaolo jatkuu. Pelissä on rakennuksen uniikki arkkitehtuuri, siihen sitoutuneet materiaalit ja energia sekä lukemattomien kaupunkilaisten lämpimät muistot rakennuksesta. ↙
ELINA KOIVISTO (s.1985)
Arkkitehti SAFA. Työskentelee Aalto-yliopistossa rakennusopin yliopisto-opettajana sekä arkkitehtina omassa toimistossaan. Arkkitehtuurissa häntä kiinnostavat eniten ihmiset ja ilmastonmuutos.
Muuttuvat rakennukset -maisteristudio
Aalto-yliopisto, Arkkitehtuurin laitos, Rakennusoppi
Professori: Mikko Summanen
Yliopisto-opettaja: Elina Koivisto
Tuntiopettajat: Sasu Marila (arkkitehtuuri), Asko Laune (LVI), Ismo Kontoniemi (rakennustekniikka)
Opiskelijat: Anna Markkula, Chan Kwun Kit, Chengfan Yang, Elina Järvelä, Emil Blücker, Franziska Dalheimer, Helga Steen-Johnsen, Jan Cech, Jaiqi Wang, Matias Wikse, Matthias Fattinger, Matti Jänkälä, Mengfei Zhou, Svenja Lindner, Tamara Borges, Zhuoying Ren