Julkaistu lehdessä 5/2020 - Monumentti

Kirja

Arkkitehtuurin ei tarvitse olla ”vettä”

Anni Vartola*

Uutuuskirjat Else Aropaltion ja Alvar Aallon töistä innostavat katsomaan tarkemmin arkistakin arkkitehtuuria.

* Lukijan on mahdollisten intressiristiriitaepäilysten välttämiseksi hyvä tietää, että kirjoittaja on sivutoiminen, palkaton kirjakauppayrittäjä ja että molemmat tässä artikkelissa käsitellyt teokset ovat myynnissä kirjoittajan omistamassa arkkitehtuurikirjakaupassa.

Kirjailija David Foster Wallacen kuuluisa puhe Kenyon Collegesta valmistuneille 2005 alkoi anekdootilla. Kaksi nuorta kalaa ovat uiskentelemassa, kun vastaan tulee vanhempi kala. Kalavanhus tervehtii nuorukaisia ja tokaisee: ”Huomenta pojat, miltäs vesi tuntuu?” Nuoret kalat uivat tovin eteenpäin, kunnes toinen käännähtää ja kysyy kaveriltaan: ”Mitä ihmettä on vesi?”

Syksyn kaksi uutuuskirjaa törmäyttävät arkkitehtuurin arvottamiseen liittyviä teemoja tavalla, joka tuo mieleen Wallacen kalatarinan. Arkkitehti voi saada eteensä yleisökysymyksen, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan. Maallikko, asukas, ei-paikkakuntalainen voi kulkea ympäristössä, jonka arkkitehtoniseen merkitykseen ei koskaan tule havahtuneeksi. Entä kuka tai mikä on ylipäätään kirjan arvoinen ja millaisella tulkinnalla on riittävää auktoriteettia tulla julkaistuksi? Else Aropaltiosta ja Alvar Aallosta kertovat uutuudet eivät kavahda arkkitehtuurikeskustelun vaikeita kysymyksiä, vaan kaksi Laaksosta kirjoittavat kumpikin tahoillansa omista kohteistaan antoisasti ja tyylikkäästi. 

Esa Laaksosen Else Aropaltio: Arjen arkkitehti (2020) määrittelee tuotteliaan Aropaltion kodikkaan asuntoarkkitehtuurin taitajaksi ja esimerkiksi historiankirjoituksen kaltoinkohtelemasta naisarkkitehdista. Kirjoittajan ja hänen tutkimuskohteensa välinen asetelma on etäisen kohtelias. Esa Laaksonen ei juurikaan arvota Aropaltion suunnitelmia, vaan pidättäytyy ammattitaitoisena, kokeneena tietokirjailijana kartoittamaan, kokoamaan, kuvaamaan ja kertomaan Aropaltion mittavasta elämänurasta aiempien julkaisujen, arkistolähteiden ja kirjassa esiintyvien muiden kertojanäänien, tutkijoiden ja perheenjäsenten kautta. Aropaltio-kirja on tilausteos: kirja on saanut alkunsa paikallisesta hankkeesta saada Helsingin Lauttasaareen Else Aropaltion muistoa kantavaa kadunnimistöä. Esa Laaksonen väläyttää henkilökohtaista arvostustaan vain hetkittäin. Käytetyt luonnehdinnat ovat sopuisia ja pyöristettyjä: Aropaltion talot ovat hienoja, harmonisia, kauniita – tavanomaisimmillaankin tärkeitä osia kokonaisuudessa. Monet kirjan rakennuskuvista ovat Laaksosen itse ottamia, ja vaivoja säästelemätön taustatutkimus alleviivaa julkaisun historiallista merkitystä. 

Petri Laaksosen Alvar Aallon jalanjäljillä -kirjassa (2020) asetelma keikahtaa päinvastaiseksi. Helsinkiläinen paikallislehden toimittaja ja graafikko kiinnostuu kotikulmillaan Riihitiellä sijaitsevasta valkoisesta rakennuksesta, joka paljastuu Alvar ja Aino Aallon maailmankuuluksi kotitaloksi. Laaksonen aloittaa tutkimusmatkan Aaltojen maailmaan, julkaisee juttusarjan, joka laajenee ympäristöneuvos Jussi Rautsin kannustavassa ohjauksessa löytämisen ja tutkimisen riemua pursuavaksi aarrearkuksi. 

Kirja on Virpi Suutarin Aalto-dokumentin (2020) kaltainen rakkaudentunnustus ja kutsu yhteiselle arkkitehtuurimatkalle. Vaikka P. Laaksosen käyttämä sanasto hehkuu E. Laaksosen sanastoon verrattuna suorastaan sensuellia innostusta, tässäkin kirjoittajan ote on dokumentoiva, esiin nostava ja äänen antava. Petri Laaksosen suhde Aalto-brändiin on utelias ja nöyrä: oppimisen ilo näkyy ylenpalttisen runsaassa kuvituksessa, tarkastelukulmien ja haastattelujen monipuolisuudessa, mittavassa arkistoaineistossa ja henkilökohtaisista oivalluksista kertovista, tekijän itse ottamissa valokuvissa. 

Aalto- ja Aropaltio-kirjat nostavat kuin yhteistuumin näkyviin tutussa piilevän potentiaalin.

Aalto- ja Aropaltio-kirjat nostavat kuin yhteistuumin näkyviin tutussa piilevän potentiaalin. Läpikotaisin tutkittu, puhki kaluttu Alvar Aalto ja arkinen esikaupunkimiljöö saavat uutta merkitystä, koska niihin liitetään totutusta poikkeava elementti, tuore äänensävy. Aallosta voi siis puhua myös näin: ilman kravattia, ilman titteleitä, ilman komiteaa, jalustalle nostamatta ja nousematta. Lauttasaaren arkkitehtuuria voi siis katsoa myös näin: yhden osaavan arkkitehdin kokonaisena karriäärinä, oman aikansa tapana suunnitella, vähättelemättä muotokielen tavallisuutta, epäilemättä laadun ja määrän välistä korrelaatiota tai moralisoimatta likeistä liikekumppanuus-ihmissuhdetta rakennuttajan ja arkkitehdin välillä sen kummemmin. 

Näiden kirjojen äärellä vaikuttaa siltä, että uiskentelemme arkkitehtuurin maailmassa kuin Wallacen tarinan kalat vedessä. Liikumme ympäristössämme ilman, että koskaan oikeastaan koemme sitä. Kuljemme historiaa ja arkkitehtonista esikuvallisuutta tihkuvien talojen ohi pysähtymättä ja sen kummemmin ihmettelemättä. Luotamme horjumattomasti oppimaamme arkkitehtuurikäsitykseen, koska emme halua kyseenalaistaa arvomaailmaamme etsattuja, toistolla vahvistettuja ja pois sulkemalla häivytettyjä totuuksia. Tohdimme kohdata arkkitehtuurin tekemisen monet ennakkoehdot, onnenkantamoiset ja mittavat verkostot vasta, kun joku muu viattomuuttaan, vilpittömyyttään tai viisauttaan avaa tätä teemaa puolestamme. 

Arkkitehtuuri on täynnä sekä ilmeistä että epäilmeistä, mutta se, mikä kenellekin on itsestään selvää ja mikä ihmeellistä riippuu siitä, mistä näkökulmasta arkkitehtuuria tarkastellaan. Niin kauan kuin siis tutkimme, kirjoitamme, julkaisemme, luemme ja keskustelemme, arkkitehtuurin ei tarvitse olla kuin vettä. ↙

ANNI VARTOLA (s. 1965)
Tekniikan tohtori (arkkitehtuuri), arkkitehti SAFA, joka kirjoittaa arkkitehtuurista, opettaa arkkitehtuurin teoriaa, tutkii postmodernia arkkitehtuuria ja pyörittää arkkitehtuurikirjojen verkkokauppaa.