Julkaistu lehdessä 3/2020 - Käsityö
Hämyisiä elämyksiä
Kalevan navetta Seinäjoen keskustan laidalla ei nimestään huolimatta ehtinyt koskaan toimia navettana. Nyt siitä on tullut useiden toimijoiden yhteinen taide- ja kulttuurikeskittymä. Helena Teräväinen kirjoittaa kohtaamisistaan rakennuksen kanssa.
Seinäjoella, kaupungin laidalla on vanha tiilirakennus maamerkkinä pohjoisesta päin tuleville, kantatie 67:ltä kohti Seinäjoen keskustaa kääntyville. Seinäjoki on muuttuva kaupunki eikä ole historiaa juurikaan säästellyt, joten vuosikymmeniä tyhjänä ollut
Kalevan navetta näytti kuin vahingossa säästyneen tierampin alta. Rakennus valmistui navetaksi 1900-luvun taitteessa, mutta ei koskaan palvellut alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Sen sijaan se ehti olla verkatehtaana ja armeijan varastonakin ennen tyhjilleen jäämistä.
Suomessa on luetteloitu lähes 1,500 valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä eli RKY-kohdetta, joiden säilymistä varmistetaan kunnossapidolla ja kaavoituksella. Erityisen mielenkiintoisia ovat kuitenkin paikat, joita ei ole pidetty merkittävinä – eli niitä ei ole inventoitu tai luokiteltu ennen kuin uuden käytön miettiminen tai purkaminen ovat tulleet vastaan esimerkiksi kaavamuutoksen yhteydessä. Tällainen on myös Kalevan navetan tapaus.
Paikka voidaan löytää uudelleen suunnitteluprosessissa, kuten tapahtui Seinäjoen naapurikaupungissa Lapualla 1990-luvulla. Toimiessani itse suunnittelijana ja myöhemmin väitöskirjatutkijana Lapuan Vanhan Paukun alueella sain todistaa suljetun, hylätyn teollisuusalueen muuttumista uuden käytön ja kulttuurin myötä valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi. Tämä herätti myös Seinäjoen taidepiireissä ajatuksen Kalevan navetasta taidemuseona, mutta kaupunkia hanke ei vielä tuolloin kiinnostanut.
Nyt Kalevan navetan muuttuminen kulttuuri- ja taidekeskukseksi näyttäytyykin monen tahon yhteistyön tuloksena. Tutkin tapausta viime vuonna Chalmers-yliopiston projektissa kulttuuriympäristön kompensoinnin kannalta.1 Vaikka Suomessa arvokas historiallinen kohde usein ajatellaan ”korvaamattomaksi”, löytyy asemakaavoitustapauksia, joissa on havaittavissa ”hiljaista” kompensointia. Niissä ei ole pyritty korvaamaan arvoja tai menetyksiä, vaan alueelle on osoitettu asemakaavassa uutta rakennusoikeutta, kun siellä sijaitseva vanha kohde säilytetään ja korjataan. Näin eri osapuolet hyötyvät, ja kohde muuttuu kokonaisuudessaan arvokkaammaksi. Tähän tarvitaan neuvottelukykyä ja sopivaa työnjakoa, kuten Itikan alueella Seinäjoella kävi.
Tyhjän tilan muisti
Seinäjoki aloitti Itikan teollisuusalueen asemakaavan muuttamisen vuonna 2007 tekemällä esisopimuksen maanomistajien eli Itikka osuuskunnan ja Atria Yhtymä Oyj:n sekä näiden yhteistyökumppanin PEAB Seiconin kanssa. Alue muutettaisiin asuin- ja liikealueeksi. Vuonna 2009 järjestettiin arkkitehtuurikutsukilpailu, mutta Kalevan navetan käyttöä ei siinä määritelty. Seinäjoen historiallinen yhdistys laati alueesta inventoinnin ja esitti, että navetta pitäisi säilyttää. Asemakaavassa 2011 rakennus kuvataankin rakennustaiteellisesti, kulttuurihistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti arvokkaaksi, mutta käyttötarkoitusta ei tuolloinkaan vielä määritelty tarkkaan.
Rakennusliike PEAB osti alueen ja rakensi voittaneen kilpailuehdotuksen mukaisesti alueelle seitsemän 5–8-kerroksista asuinrakennusta. Se myi navetan tontteineen yrittäjä Petri Pihlajaniemelle, joka oli jo tunnettu aiemmin uuteen käyttöön korjaamistaan kohteista Seinäjoella. Keväällä 2018 Pihlajaniemi otti rakennuksen uudelleenkäytön suunnittelijaksi arkkitehti Teemu Hirvilammin. Tilat vuokrattaisiin kulttuurialan toimijoille, niin kaupungille kuin yksityisille.
Valtava tila oli lähes pimeä ja kaikki lasit vahvan pölyn peitossa.
Navetan muutoksen suunnittelun Hirvilammi on toteuttanut yhteistyönä arkkitehti Anne Kaivo-ojan kanssa. Kävin heidän kanssaan ensimmäisen kerran työmaalla helmikuussa 2019 ja toisen kerran rakennuksen avauduttua hetkeksi maaliskuussa 2020.
Tunnelma työmaakäynnillä oli hämyinen, ikään kuin rakennus olisi odottanut lupaa kertoa paitsi jostain menneestä, myös tulevasta. Silloin kaikki vaiheet tuntuivat tapahtuvan yhtä aikaa: tehtiin hankesuunnitelmaa, tutkittiin ja purettiin sekä luonnosteltiin uutta käyttöä. Rakenteita oli paljastettu kuorimalla kerrostumia: esimerkiksi katon palkistoista oli poistettu alalaatta ja vanhat lautamuotit sisääntuloaulassa ja toisen kerroksen Hallissa, Seinäjoen taidehallin tulevassa näyttelytilassa. Näkyviin oli saatu rouheapintaiset, tasoittamattomat betonipalkit – ja nyt valmiissa tiloissa ne ovat edelleen sellaisenaan, paljaina ja valumajälkineen hivenen rujoina. Valtava tila oli lähes pimeä ja kaikki lasit vahvan pölyn peitossa. Käydessäni avajaisten jälkeen Hallin näyttelyssä oli siellä jäljellä historian hämyisyys ja sadunomainen, edelleen lähes pimeä tunnelma. Pohjoismaisen Nice to (finally) meet you! -ryhmänäyttelyn videoinstallaatiot vahvistivat mystistä kokemusta.
Kylmässä vinttikerroksessa oli aiemmin kattona vain laudoitus ja pelti, ja näkyvissä mustuneet puupilarit ja kattokannattajat. Nyt taidehallin Vintissä on alakattoverhouksena rimoitusmittaan uritettu vaalea laudoitus ja mustuneiden puurakenteiden tukena on mustaa rautaa, vanhaa ratakiskoa. Huomion kiinnittäjä, korkealla oleva pyöreä ikkuna, on ennallaan, ja tunnelma on valoisa.
Kolmaskin iso tila eli Hugo-sali on tunnelmaltaan sama kuin ennen korjauksia, vaikka salissa on uusi puulattia ja uudet väliseinät, vaaleaa puuta. Vanhat korkeat kattorakenteet ovat edelleen ilmavina näkyvissä.
Tilojen tunnelma vihjaa, että on kuitenkin jotain tapahtunutta, mutta emme tiedä tai muista sitä.
Rakennuksen historiasta on jäljellä alkuperäinen hahmo ja tyhjä tila. Harvoja yksityiskohtia menneisyydestä ovat ikkunaluukkujen numero-opasteet sisällä ja ulkona, merkkinä puolustusvoimien varastokäytöstä. Käyttämättömänä olleella tilalla ei ole muistoja, sen alkuperäinen olemus on vain rakenteiden rajaama tyhjyys. Tilojen tunnelma vihjaa, että on kuitenkin jotain tapahtunutta, mutta emme tiedä tai muista sitä. Vanha tiilirakennus kantaa muistumia muualtakin kaupungista, jossa niin paljon on hävinnyt jo uudemman tieltä. Työmaallakin on jo syntynyt tarinoita, tila on alkanut elää ja muistaa. Maurice Halbwachs, ranskalainen sosiologi, totesi aikoinaan kollektiivisen muistin kantavan vain silloin, kun ihmiset yksilöinä muistavat ja voivat muistella yhdessä. Käytössä navetalla on kaikki mahdollisuudet kehittää omaa kertomustaan edelleen ihmisten kanssa, kulttuurin ja taiteen avulla.
Rujoa kauneutta
Arkkitehtien keskinäinen vuorovaikutus projektissa sujui ilmeisen hyvin. Yhdessä oli tutustuttu rakennukseen ja sen karaktääriin kuuntelemalla ja tutkimalla, valokuvaamallakin, elämystä hakien. Valokuvaamalla minäkin tätä kohdetta olen molemmilla käynneilläni lähestynyt.
Koska kyseessä ei ollut museoitava tai restauroimalla alkuperäiseen käyttöön palautettava kohde, arkkitehdit valitsivat eräänlaisen soveltavan konservoinnin linjan. Näin tietyt osat näyttäytyvät sellaisina kuin ne yli sata vuotta sitten vaatimattomaan käyttöön on rakennettu, mutta uudet tilat ja materiaalit erottuvat viimeisteltyinä ja sileinä. Historia on säilynyt parhaiten rakenteissa, nyt haluttiin näyttää ajan kuluminen ja hyväksyä tehtaan vanhojen pintojen karheus. Ulkoinen hahmo on säilytetty, mutta sisällä uusi tilajako on haettu yhdessä toimijoiden ja rakentajan kanssa. Ravintola Äärellä, Taito-keskus ja muut pienemmät tilat ovat solahtaneet paikalleen jäntevästi. Arkkitehtien mukaan kyseessä on rationaalisesti seitsemästä 500 kerrosalaneliömetrin tilasta muodostuva kokonaisuus.
Ulkoa sama kuin ennenkin. Mutta mitä kävijä kokee tullessaan sisälle? Suunnittelijat tuntuivat ajattelevan, etteivät ihmiset tule Kalevan Navettaan katsomaan arkkitehtuuria vaan historiaa, ja siinäkin paikan historiaa tärkeämmäksi nousee koko kaupungin kadonnut menneisyys. Ihmiset tulevat kuitenkin myös taide-elämyksiä hakemaan, ja samoin kuin näyttelyiden taide, arkkitehtuurikin tarjoutuu elämyksenä kävijöille. Täällä hallitsevat yksinkertaisuus, materiaalin tuntu ja alkuperäisyyden säilyttäminen. Arkkitehtuurissa taiteen ydin on se, millä se saavuttaa kauneuden eli Vitruviuksenkin määrittelemän arkkitehtuurin kolmannen ulottuvuuden, mutta ammattikunta harvoin pukee sitä sanoiksi.
Arkkitehtuurissa taiteen ydin on se, millä se saavuttaa kauneuden.
Navetan suunnittelijana on oikeastaan ollut arkkitehtien mukaan heidän yhteinen fenomenologinen kokemuksensa rakennuksesta. Ratkaisuissa on päädytty tavoittelemaan aitoutta: vanhojen rakenteiden pinnoissa näkyy käsiteollisuusajan vaatimattomuus ja kolhous. Uudet materiaalit, tiili, betoni ja puu, ovat sellaisinaan rehellisiä ja paljaita. Hieman yllättävää oli kuulla, kuinka rankasti vanhoja tiiliseiniä oli puhdistettu hiekkapuhaltamalla. Siitä levinnyt punertava pöly oli kuitenkin synnyttänyt niin voimakkaan kauneuden kokemuksen, että uudet betonilattiat saivat saman sävyn.
Onko kävijän kokemus arkkitehtuurista taiteena täällä eri kuin suunnittelijoiden? Voi olla, että rouheita betonipintoja ja viimeistelemättömyyttä paikoin ihmetellään, mutta itselleni mustan ja vaalean lämmin vaihtelu puupinnoissa ja rakennuksen oma, uusi kertomus nousevat päällimmäisiksi. Vaikuttavinta minulle oli valon ja hämärän, paikoin lähes pimeän, vaihtelu ja johdattelu tilasta toiseen. Täten sain uudelleen kokemukseni hämäryydestä työmaalla. Uudet portaikot olivat myös tunnelmaltaan vahvoja: kaikki porrasrungot ovat mustaa metallia ja askelmat viimeistellysti tammea, mutta seinissä ja tasoissa on näkyvissä tasoittamattomia, rajuja purkamisen jälkiä. Tunnelman pääportaassa viimeistelee Tiina Laasosen kiipeilevä puuveistos Kerä. Kokemus kontrastista on voimakas. ↙
HELENA TERÄVÄINEN
Arkkitehti ja tekniikan tohtori, joka työskentelee tutkijana ja opettajana Aalto-yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Lapuan Vanha Paukku, uudeksi rakennettu ja puhuttu (2006) käsitteli kulttuuriympäristön diskursiivista muodostumista.
1 Kalevan navetta on yksi kolmesta tutkitusta tapauksesta artikkelissa ”Unspoken Compensations on Cultural Heritage Values? Three Planning Examples from Finland”. Magnus Rönn, Benjamin Grahn-Danielson (toim.): Cultural Heritage Compensation: Approaches to Transformation of Sites with Cultural Values and Architectural Qualities.