IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2020 - Säännöt
Pääkirjoitus 2/20: Aidat ja kynnykset
Nyky-yhteiskunta suhtautuu ristiriitaisesti sääntöihin ja vapauksiin. Yhtäällä kuulutetaan yksilöllisyyttä, ketteryyttä, sujuvuutta ja norminpurkutalkoita, kun toisaalla halutaan luottaa järjestelmän vakauteen. Turhaa byrokratiaa ei toivota, mutta samalla isoissa asioissa yhteiskunnan vastuunottoa kaivataan. Jälkimmäisen tarve on korostunut viimeistään viime viikkojen virusepidemian myötä. Ympärillämme on kuitenkin myös normaaleina aikoina käynnissä monia globaaleja ja teknologisia muutoksia, jotka vaativat reagointia ja myös uusia sääntöjä sekä muokkauksia oleviin säädöksiin ja sopimuksiin.
Suunnittelevan arkkitehdin puheissa kuulee usein, miten ”kaava määräsi”, ”rakennusvalvonta edellytti”, ”huoltoliikenne vaati” tai vaikkapa miten suojelu-, energia- tai esteettömyysmääräykset ”toivat omat haasteensa” suunnitteluun. Olemme siis melko lailla tottuneet siihen, että rakentaminen on monin tavoin säädeltyä, luvanvaraista, erilaisten tekijöiden rajoittamaa – ja ymmärrämme luultavasti melko hyvin, miksi tiettyjä asioita on alun perinkin haluttu ohjata. Määräyksiä ja ohjeita ovat usein myös laatimassa arkkitehdit.
Tästä huolimatta arkkitehtuurin parissa toimiville ovat usein tuttuja havainnot myös siitä, että hyvää tarkoittavatkin määräykset voivat joskus tuottaa kokonaisuuden kannalta epäselviä tilanteita. Jos rima asetetaan matalalle, tulee minimistä helposti normaalia. Jos määrätään erityisen tarkasti, voi sivuseikka nousta kynnyskysymykseksi. Rakentaminen ja maankäyttö myös helposti konkretisoivat keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä. Säädöksiä toki on syytäkin aika ajoin päivittää ja käydä keskustelua siitä, toimivatko ne tässä päivässä tarkoituksenmukaisesti. Samalla olisi toivottavaa miettiä laajemminkin, minkälaisten normien, sääntöjen, sopimusten, tosiasioiden, kuvitelmien tai käytäntöjen rajoissa arkkitehtuuria tai suunnittelua kulloinkin harjoitetaan.
Keskustelua on viime aikoina herättänyt kysymys siitä, tuottavatko säädökset heikompaa rakennettua ympäristöä kuin niiden olisi tarkoitus. Esimerkiksi paljon puhuttaneet uusien kaupunkiasuntojen niin sanotut ikkunattomat makuuhuoneet tuntuvat yleisesti ottaen takapakilta ainakin modernin suunnittelun historiassa, jossa pimeästä ja ahtaasta on pyritty kohti tilaa ja valoa. Toisaalta taas valoa ja tilaa on asuntoonsa kautta historian saanut, kun on ollut varaa maksaa. Kyse ei siis liene pelkistä suunnittelunormeista tai niistä lipsumisesta, vaan koko yhteiskunnan kulloinkin hyväksymistä pelisäännöistä ja talouden lainalaisuuksista.
Oikeastaan säännöissä on kyse siitä, minkälaisia arvoja haluamme nostaa mielipiteiden tai vaikkapa taloudellisen hyödyn yläpuolelle.
On toki myös mahdollista, että samoin kuin monilla muillakaan elämän osa-alueilla, myöskään asumisessa nykyihmistä ei välttämättä kiinnosta asiantuntijan mielipide. Yhdelle pimeämpi makuusoppi sopii ehkä kotiteatteriksi tai pelaamiseen, toinen ei ehkä kaipaa lainkaan kunnollista keittiötä tai pyykinkuivaustilaa. Kolmas voisi haluta vain yhden ison tilan eikä lainkaan liinavaatekomeroita tai väliseiniä. Ehkä asuminen onkin osuva esimerkki siitä, miten arvostukset ja tilojen tarve muuttuvat. Mutta missä vaiheessa kyse on vain pelkästä luisumisesta kohti pieniä ja kalliita neliöitä eikä tarjonnan moninaistumisesta?
Oikeastaan säännöissä on kyse siitä, minkälaisia arvoja haluamme nostaa mielipiteiden tai vaikkapa taloudellisen hyödyn yläpuolelle. Hyvään ympäristöön tähtäävät määräykset ja säännöt eivät voi olla ylevää elitismiä. Ne on tarkoitettu ylläpitämään ja luomaan pitkäaikaista hyvinvointia ja tasa-arvoisuutta. Totta on myös, että tällä hetkellä kaikkien ei ole mahdollista saada niin ”hyvää ympäristöä” kuin mielellämme suunnittelisimme. Yhteiskunnan eriarvoistumiseen emme voi kaikin osin vaikuttaa.
Toistaiseksi arkkitehdeilla kuitenkin lienee enemmän vaikutusvaltaa maankäytön, asuinalueiden tai asuntojen suunnitteluun kuin vaikkapa yksittäisellä uutta asuntoa hankkivalla ihmisellä. Kyse on myös kommunikaatiosta – vähintään siitä, että sääntöjen lisäksi meillä on yhteinen ymmärrys siitä, mitä niillä tavoitellaan. ↙