IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 5/2019 - Ekologia
Takaisin asiantuntijaksi
Arkkitehdit voivat vaikuttaa siihen, mikä on kestävää rakentamista. Siihen sitoisi alan etiikkakin, mutta ymmärtävätkö arkkitehdit vastuunsa?
Arkkitehti kävelee rakennustyömaan ohi. Mitä hän siellä näkee? Aidan takana käsitellään rakennustuotteita, joista liki kaikki ovat haitallisia päätyessään ympäristöön. Itse asiassa ne ovat ympäristössä jo nyt. Työntekijät kulkevat suojavarusteissaan. Pian tässä silti asuu joku.
Huomaako arkkitehti, että rakennuksia tehdään haitallisista ja yhteisvaikutuksiltaan tuntemattomista aineyhdistelmistä? Ymmärtääkö hän, että nuo aineet päätyvät ympäristöön? Nykyrakennusten monimutkaisia rakenteita ei voida ylläpitää loputtomasti. Rakennukset ovat pian elinkaarensa päässä: käyttökelvottomia, purkukunnossa, ongelmajätettä.
Pystyykö arkkitehti päättelemään, mitä inhimillisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia tästä seuraa? Elinkaaren päättyessä rakennus sairastuttaa käyttäjänsä, ihmiset menettävät terveytensä. Kun kallista rakennusta ei enää voi käyttää, he menettävät myös rahansa. Tulonsiirtoon perustuvassa järjestelmässämme huonon rakennustavan maksajia olemme välillisesti me kaikki.
Millaisia yhteyksiä arkkitehdin ajattelussa aukeaa, kun hän vilkaisee uutisotsikoita mikromuoveista, myrkyistä, rakennusalan korruptiosta ja tuotesalaisuudesta, rakentamisbyrokratian ristiriitaisuudesta tai siitä, että rakennuksista aiheutuvia vaivoja pidetään Suomessa jo kansanterveyden kriisinä? Ymmärtääkö hän, miten hän itsekin omalla työllään on mukana aiheuttamassa tällaista? Vai onko hän vain töissä ja lakannut ajattelemasta itse?
”Eihän arkkitehti näistä asioista päätä, vaan ___________”
Niin kauan kuin ei kunnolla määritellä, mitä kestävä rakentaminen on, se voi olla ihan mitä vain. Ja niin se nykyään onkin.
1960–1970-luvun Suomessa rakennettiin tunnetusti tulevaisuudesta piittaamatta. Rakentaminen perustui tehoon eikä laatuun. Syntyi elinkaariajattelu. Rakennukset alettiin suunnitella kertakäyttöisiksi.
Tuo rakennustapa ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti päättynyt, vaan yhä vieläkin rakennetaan aivan samalla tavalla. Huonosta on kuitenkin tullut paperilla hyvää: kestävyyden tultua maankäyttö- ja rakennuslain yleistavoitteeksi kaikki rakentamismääräysten mukainen rakentaminen on nykyään määritelmällisesti ’kestävää’.
Arkkitehdin ammattitaitoon kuuluisi huomata, että tyypillinen seinärakenne ennen ja jälkeen kestävyysmääräysten on aivan samanlainen.
Maallikot eivät lue piirustuksia eivätkä perehdy lain taustoihin. Sen sijaan arkkitehdin ammattitaitoon kuuluisi huomata, että tyypillinen seinärakenne ennen ja jälkeen kestävyysmääräysten on aivan samanlainen. Arkkitehdin olisi mahdollista hoksata lain absurdi kehäpäätelmä: kestävyys on standardoitu niin, että tuloksena on kestämättömiä rakennuksia, mutta koska juuri nämä rakennukset noudattavat määräyksiä, niitä pidetään paradoksaalisesti kestävinä.
Luottaako arkkitehti ammattitaitoonsa ja oman alansa tietoon kestävyydestä, vai onko hän antanut asiantuntijuuden muiden käsiin ja jättäytynyt itse pelkän suorittajan tai jopa maallikon asemaan? Nykyrakentaminen on synnyttänyt uusia erikoisosaajia, joiden tehtävänä on mallintaa, laskea ja selittää kestävyyden uusia standardeja. Uskaltaako arkkitehti osoittaa ristiriitaisuuksia heidän malleissaan, laskelmissaan ja selityksissään?
Hiirijalanjälki, kahvihuonekaasupäästöt, kierotalous, estävä kehitys…
Oli ehkä aika, jolloin arkkitehdit tunsivat materiaalinsa. Nykyään he vetävät pudotusvalikoista tai täyttävät lomakkeisiin jonkun aivan toisen alan ihmisen laatimia oletuksia siitä, mistä talot tulisi rakentaa ja miksi.
Hiilijalanjälki on lukema, jonka sanotaan ilmaisevan, paljonko rakentaminen tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä. Hiilijalanjälki ei kuitenkaan kerro mitään rakennusmateriaalien tai rakennusten fyysisistä ominaisuuksista, etenkään niiden haitallisuudesta. Esimerkiksi teollisuusjätteellä voi olla pieni hiilijalanjälki, kun se uusiokäytetään asuintalon seinään.
Hiilikädenjälki on lukema, jonka sanotaan ilmaisevan rakentamisen myönteisiä ilmastovaikutuksia. Nimi vihjaa, että suuri kädenjälki voisi kompensoida liian suurta jalanjälkeä. Käytännössä hiilikädenjälkeä kuitenkin kasvatetaan kokonaisuuden kannalta mitättömillä toimilla, esimerkiksi suunnittelemalla parkkihallin päälle viherkatto.
Nykyrakentamisessa käytetyt tuotteet ovat liian monimutkaisia kierrätettäviksi.
Myös kierrätys ja kiertotalous ovat aidosti kestävän rakentamisen kannalta sanahelinää. Ensinnäkin nykyrakentamisessa käytetyt tuotteet ovat liian monimutkaisia kierrätettäviksi. Toiseksi se huomattava energiamäärä, joka kierrättämiseen tarvitaan, ei itsessään kierrä. Kolmas ongelma on, että vaikka kierrättäisimme kaiken, mitä nyt käytämme, se ei riitä, jos taloutta kasvatetaan; onhan kasvun vaatiman uuden raaka-aineen tultava aina jostakin.1 Lisäksi kaikki ihmisen luomat kierrätysjärjestelmät ovat epätäydellisiä ja väliaikaisia.
Suomenkielisen arkkitehdin ymmärrystä hämärtänee etenkin se, että englannin kielen sanat recycling ja downcycling on kumpikin suomennettu aikoinaan kierrätykseksi. Mielikuvissa kierrätys on kenties prosessi, jossa lasipullot sulatetaan ja puhalletaan taas uusiksi pulloiksi. Todellisuudessa kierrätys tarkoittaa myös rakennusjätteen hautaamista maaperään esimerkiksi tien pohjaksi.
Nykyrakennuksia on joskus verrattu avaruuspukuihin: paperilla molemmat ovat tehokkuuden huippu, mutta käytännössä ne edustavat aineen ja energian haaskausta. Avaruuspuku voi olla myös nykyrakentamisen dystooppinen lopputulema. Arkkitehti ei ymmärrä työnsä seuraamuksellisuutta eikä korjaa virheitään. Joku toinen pääsee luomaan niiden pohjalta uutta liiketoimintaa. Asiantuntijuus viedään arkkitehdilta pois vähä vähältä, ja kehitysuskoisena määräysten noudattajana hän sopeutuu tilanteeseen. Pian arkkitehtia ei enää tarvita.
”Mutta kestäähän se katsetta”
Sen sijaan, että oltaisiin muutettu rakennustapaa, on vain muutettu tapaa puhua rakentamisesta. Uuskieli on saattanut alan perustermitkin sekaannuksen tilaan. Arkkitehti-lehti (2/2019) kertoi hiljattain, että ”Suomen ensimmäinen massiivipuinen koulurakennus” on valmistunut vuonna 2018 ja tehty CLT:stä. Myöhemmin samassa artikkelissa pohditaan, voisiko rakennuksen rungon valmistaa kokonaan puusta. Tälle kokopuiselle rakenteelle ei enää anneta nimeä; termi ’massiivipuinen’ on jo kaapattu liimapuulla pinnoitetulle kertakäyttöiselle sekarakenteelle. Noloilla termisekaannuksilla on konkreettinen vaikutus rakennuskantaan. VTT on julkaissut jo toissa vuonna tiedon, että uusien suomalaisten ”puurakennusten” puupitoisuus on enää 16–32 %.
SAFAn Arkkitehdin ammattieettisten periaatteiden (2003) mukaan arkkitehdin eettinen päätavoite on ammattikunnan uskottavuus. Arkkitehti ei saa loata oman alansa mainetta. Keskeistä on toimia alan arvojen mukaan. Ensimmäisenä arvona on mainittu kestävyys: arkkitehdin ”ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa tai osallistua hankkeeseen, joka heikentää ihmisten elinolosuhteiden tai ympäristön laatua”.
Tiedämme, että ihmisten elinolosuhteiden ja ympäristön laatu on nyt rakennusten takia heikentynyt. Kestävyyden arvoa ei siis ole noudatettu. Näin myös arkkitehtien uskottavuus on vähentynyt. Miten sitä on koetettu palauttaa?
Nähdäkseni ei vielä juuri mitenkään. Arkkitehtikunta on katsonut sivusta suuren mittakaavan ongelmaa, jota on itse ollut aiheuttamassa ja jonka ratkaisemiseen voisi halutessaan vaikuttaa. Vähät julkiset puheenvuorot on käytetty yhteiskunnan kannalta vähäpätöisiin aiheisiin. Kestämättömiä nykyrakennuksia on jopa puolustettu, mikäli ne ovat olleet suosikkisuunnittelijoiden tai -tyylikausien töitä.
Arkkitehtikunta on katsonut sivusta suuren mittakaavan ongelmaa, jota on itse ollut aiheuttamassa ja jonka ratkaisemiseen voisi halutessaan vaikuttaa.
On varmasti satuttavaa nähdä elämäntyönsä tai esikuvansa purettavan vielä omana elinaikanaan. Syyllistävät puheet ”uudesta purkuaallosta” ovat tämän kivun oire. Kestämätön rakentaminen ei silti muutu kestäväksi sen jälkeenkään, kun se ”korjataan”eli puretaan rungolle ja rakennetaan yhtä kestämättömänä takaisin. Julkisessa keskustelussa nykyrakentaminen näyttäytyy viidenkymmenen vuoden epäonnistuneena koerakentamiskautena.
Suurelta yleisöltä pyydetään palautetta lähinnä käytettävyydestä ja esteettisistä valinnoista: tykätäänkö rakennusta käyttää, onko se mielenkiintoinen ja hienon näköinen tila, näyttääkö se katukuvassa kivalta? Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta nämä eivät voi olla tärkeimpiä asioita.
Mitä arkkitehti voi tehdä?
Kumpi on pahempi: se, että ei ole ottanut selvää, mistä aineista rakennuksia suunnittelee ja mitä ongelmia siitä mahdollisesti seuraa, vai se, että on kyllä ottanut selvää, muttei muuta toimintaansa? Arkkitehdin ammattieettisten periaatteiden perusteella nämä ovat yhtä pahoja, sillä arkkitehdin tulisi joka tapauksessa olla aktiivinen, kriittinen tiedonhankkija, joka panee tietonsa rohkeasti käytäntöön.
SAFAn periaatepaperin liitteenä on tietoisku ”Etiikan luonne ja käsitteet”. Se herättelee arkkitehteja pohtimaan, mikä on niin sanotusti totta ja mikä vain sopimusta. Mitkä asiat kuuluvat maapallon fyysiseen todellisuuteen, mitkä taas Suomen tämänhetkisiin rakentamismääräyksiin? Tietoiskussa sanotaan suoraan: ”Koska laki on historiallisesti muuttuva ja poliittisen päätöksenteon alainen, laki voi joskus olla muuten perusteltujen eettisten periaatteiden vastainen. Toisinaan laki voi sallia eettisesti kyseenalaisen toiminnan (ns. porsaanreiät), toisinaan se taas voi jopa velvoittaa tällaiseen.”
Tietoiskussa huomautetaan, että arkkitehtuuri on konstruktivistinen ala. Tietoa ei pidä ottaa annettuna joltakulta muulta erityisosaajalta, vaan se muodostetaan itse, alan omaan aiempaan tietoon ja arvoihin suhteuttaen.
Kestävän kehityksen määritelmä on yksinkertaisimmillaan tämä: kestävää on sellainen toiminta, jota voi toistaa loputtomasti, ilman että kukaan tai mikään kärsii. Voisi sanoa, että kestävyyden perimmäinen idea on sama kuin eräkämpän – paikat tulee jättää vähintään siihen kuntoon kuin ne olivat saapuessa.
Tämä kestävyyden määritelmä voidaan ottaa rakennussuunnitteluun sellaisenaan. Täten kestävää rakentamista edustaa sellainen rakentaminen, jossa ensin harkitaan, tarvitaanko kyseistä rakennusta lainkaan. Mikäli tarvitaan, käytetään haitattomia aineita ja yksinkertaisia, helposti ylläpidettäviä rakenteita. Kysytään, mistä aineet tulevat, minne ne menevät ja missä ajassa – ja voiko sitä loputtomasti toistaa.2
Meillä arkkitehdeilla on sellaista alan aiempaa tietoa, johon voimme tämän suhteuttaa. Meillä on suorastaan kumuloitunutta tietoa siitä, mitkä ovat täkäläisissä oloissa koetelluimpia haitattomia rakenteita. Kirjoitan ”koetelluimpia” enkä vanhimpia, sillä alamme on progressiivinen, jopa evolutionistinen: menneestä ei mielellään oteta oppia, vaan ”vanha” ja ”uusi” rakentaminen pidetään selkeästi erillään. Alan oppiainejaossa koetelluimmat rakennukset mielletään historiallisiksi rakennuksiksi, ja niinpä niistä puhutaan historiankirjoissa, ei rakennusopeissa. Vaikka koko rakennuskantamme on läsnä samassa nykyhetkessä, ajattelemme helposti, että koetellut rakennukset kuuluvat johonkin toiseen aikaan, joka ikään kuin ei voi enää palata – ei, vaikka nykymenetelmin niiden edustamaa ajatonta rakennustapaa olisi entistä helpompi kehittää.
Arkkitehti katsoo rakennustyömaata ja pysähtyy. Hetken mietittyään hän ymmärtää, että jos hän ei tee asialle jotain, kukaan muu tuskin tekee sitä hänen puolestaan: sehän on juuri hän itse, joka voi vaikuttaa rakentamisen ongelmiin niiden alkulähteillä. Hän tajuaa, ettei arkkitehdin tarvitse tehdä mitä tahansa rahasta. Hän ymmärtää, että vaikka hän on hankalassa perityssä tilanteessa, hänen ei ole pakko toistaa edeltävän sukupolven virheitä. ↙
LARS-ERIK MATTILA on puuseppä ja arkkitehti.
Artikkelin kuvituksen valmistamista on tukenut Suomen Kulttuurirahasto. Tekstin on Lars-Erik Mattilan käsikirjoituksen pohjalta tiivistänyt kustannustoimittaja Anu Lahtinen.
1 Nämä kolme perustelua on alun perin muotoillut teknologia-asiantuntija Kris De Decker artikkelissaan ”How Circular is the Circular Economy?”, Low Tech Magazine 3/2018.
2 Nämä rakentamisen peruskysymykset olen kiteyttänyt yhdessä arkkitehti Ransu Heleniuksen kanssa.