IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 3/2019 - Asuminen
Villa Skeppet, rakennus ja koti
Millaista on asua Alvar Aallon suunnittelemassa pientalossa? Sanna Tegel tarkastelee Christine ja Göran Schildtin kotia Tammisaaressa.
Kun Alvar Aalto tarjoutui vuonna 1968 suunnittelemaan kodin ystävälleen, kirjailija Göran Schildtille ja tämän vaimolle Christinelle, hän sanoi tekevänsä siitä “niin hienon, että muutatte takaisin Suomeen”. Tavatessani vuonna 2017 diplomityötä tehdessäni talosta hiljattain muuttaneen Christine Schildtin hän kertoi nauraen, ettei Aalto onnistunut. Aallon myöhäiseen tuotantoon lukeutuva Villa Skeppet valmistui Tammisaareen vuonna 1970, ja se palveli pääosan vuodesta Kreikassa asuvia Schildtejä vain muutamia viikkoja kerrallaan.
Villa Skeppet on kompakti mutta näyttävä kirjailijan asunto, joka jakautuu edustuskelpoisiin oleskelu- ja työtiloihin ja arkisempiin yksityisiin tiloihin. Sain mahdollisuuden tutkia rakennusta lähietäisyydeltä ensimmäistä kertaa sen historiassa, kun Christine ja Göran Schildtin säätiö tarjosi rakennusta diplomityön kohteeksi. Villa Skeppet on päätynyt julkaisuihin vain harvoin. Se on ollut tähän saakka alkuperäisen asukkaan käytössä ja avautuu yleisölle vasta nyt viimeisen asukkaan muutettua pois.
Vaikka Aalto on tunnettu humanistisen arkkitehtuurin puolestapuhujana, hänen arkkitehtuuriaan on tutkittu vain vähän psykologian näkökulmasta. Ympäristöpsykologian teoriat ja tutkimustieto tarjoavat tavan kertoa Villa Skeppetistä kotina, arvioida Aallon ihmiskeskeisinä pidettyjen suunnittelulähtökohtien onnistuneisuutta ja tarkastella sitä, millaisia vaikutuksia arkkitehtuurilla saattaa olla rakennuksessa tapahtuvaan elämään ja erityisesti asukkaan hyvinvointiin. Arkkitehdit kokevat ympäristön hieman eri tavoin kuin keskivertoihmiset. Siten henkilökohtaisen kokemuspiirin ulkopuolelta tuleva tutkimustieto voi valaista asioita, joihin arkkitehtina ei välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota.
Vaikuttava, etäinen olohuone
Villa Skeppetin pääelementti on näyttävä olohuone sinne eteishallista nousevine portaineen. Vetoava tila mahdollistaa ihanteellisesti seurustelun, takan ääressä istuskelun ja ikkunasta katselun. Rakennuksessa työskennellessäni jaksoin vaikuttua kerran toisensa jälkeen tilaan siirtymisestä: olohuone jää muualta rakennuksesta katsottuna pääosin näkymättömiin ja paljastuu sinne portaita noustessa korkeaksi, valoisaksi tilaksi, jossa on muusta rakennuksesta poikkeava tunnelma. Huone on muiden tilojen yläpuolelle nouseva irrallinen maailmansa.
Tasoerosta ja tilojen välisten näkymien vähäisyydestä johtuva etäisyyden vaikutelma on osin seurausta aivojen tavasta käsitellä aistihavaintoja kehollisesti: tiedämme, että portaiden päässä olevan tilan saavuttaminen vaatii fyysistä vaivannäköä, mistä johtuen näemme tilan kaukaisempana kuin se tosiasiassa on. Olohuoneeseen kulkeminen ei tunnu yhtä suoraviivaiselta kuin siirtyminen muiden tilojen välillä.
Arkkitehtuuri saa aikaan olohuoneen erityisen tunnelman, mutta toisaalta irrottaa sen rakennuksen kokonaisuudesta. Huonejärjestys ei mahdollista tilojen liukuvaa käyttöä kuten olohuoneessa ruokailua, vaan rakennus tukee melko yksipuolisesti erilaisia käyttötarkoituksia. Arkkitehti ei voi suunnitellessaan olla varma siitä, miten asukas haluaa viettää aikaansa. On harmillista, että nyt muiden tilojen toiminnoilla ei ole arkkitehtonisesti yhtä miellyttäviä puitteita kuin olohuoneessa seurustelulla.
Ympäristöpsykologian näkökulmasta olohuoneen arkkitehtuuri jättää hyödyntämättä joitakin sille mahdollisia positiivisia psykologisia vaikutuksia. Hakeudumme paikkoihin, jotka ovat miellyttäviä, ja teemme asioita, jotka meille on tehty helpoiksi. Koska pyrimme tahtomattamme toiminnan ja jopa ajattelun taloudellisuuteen, emme useinkaan vaistomaisesti valitse sitä toimintatapaa, joka olisi pitkällä tähtäimellä meille hyväksi. Asuinympäristön arkkitehtuurin tulisikin työntää meitä sellaista kohti. Havaintopsykologiset tutkimustulokset viittaavat siihen, että tulemme todennäköisemmin käyttäneeksi nähtävillä olevia asioita kuin niitä, joita emme näe: sanonta ”poissa silmistä, poissa mielestä” on siis ymmärrettävissä hyvin konkreettisesti. Villa Skeppetin pihan käyttö tuntuu luontevalta, kun sinne katselee alakerran tiloista, joista nähtynä ovi pihalle on kuin käden ulottuvissa. Olohuoneesta katsottuna pihalla piipahtaminen ei puolestaan ole yhtä luontevaa. Luonnonympäristöillä on positiivisia vaikutuksia psyykelle, ja parhaimmillaan myös olohuoneen vetoavuus pystyisi yhdistymään pihaluonnon myönteisiin psykologisiin vaikutuksiin.
Salaperäisiä tiloja ja miellyttäviä muotoja
Lukuisat ympäristöpsykologian teoriat pyrkivät erittelemään miellyttäviksi kokemiemme ympäristöjen ominaisuuksia. Arkkitehtisuunnittelun kannalta keskeisiä ovat esimerkiksi havainnot siitä, että tilojen miellyttävyys on sidoksissa niiden sisältämän informaation määrään ja sen saatavuuteen. Pidämme visuaalisesti kohtalaisen rikkaista tiloista sekä erityisesti niin kutsutuista salaperäisistä tiloista: Niihin sisältyy tietoa, joka on saatavilla, muttei vielä läsnä. Esimerkiksi Villa Skeppetin olohuoneen ja korkean hallin yhdistävä portaikko on juuri tällainen. Alhaalta hallista lähes kokonaan peittoon jäävä olohuone paljastuu portaikossa askelma askelmalta, palkiten jatkuvasti etenemisestä uudella informaatiolla. Kokemus on ylevöittävä. Villa Skeppetin hienovaraisen monimuotoinen arkkitehtuuri erityisesti sisätiloissa on muutenkin visuaalisesti rikasta ja täynnä yksityiskohtia, ja vastaa siksi ihmisen luontaiseen tarpeeseen tutkia ympäristöään.
Tilojen miellyttävyyteen vaikuttavat myös käytetyt materiaalit sekä niiden välittämät tunnelmat ja mielikuvat. Tutkimustulokset puhuvat luonnonmateriaalien ja jopa luonnossa esiintyvien muotojen, kuten kaarevien muotojen ja symmetrian, puolesta. Villa Skeppetin Aallolle tyypillinen materiaalivalikoima puisine pintoineen ja yksityiskohdat kaarevine muotoineen ovatkin ympäristöpsykologian tutkimustiedon valossa pitkälti onnistuneita.
Aallon usein rakennuksissaan käyttämä klinkkerilattia taas ei ole kokemuksen kannalta yhtä yksiselitteinen. Pintojen aiheuttamat positiiviset tai negatiiviset tunneaistimukset ja mielleyhtymät välittyvät ilman kosketustakin: jo esimerkiksi kylmän metallisen pinnan katsominen riittää aiheuttamaan aivoissa samanlaisen reaktion kuin sen koskeminen, kun taas lämpimäksi tiedetyt materiaalit vaikuttavat tilan aistimiseen todellisuutta lämpimämpänä. Klinkkerilattian vuoksi Villa Skeppetin eteishalli ja tupakeittiö näyttäytyvät tiloina, joiden kautta pääasiassa kuljetaan lämpimästä tilasta toiseen. Christine Schildt toimi kotirouvana ja vietti siten aikaa myös keittiössä. Klinkkerin päälle asetetut matot vaikuttavat olleen olennaiset tilan käyttömukavuuden kannalta.
Kodin arkkitehtuurin pitäisi mahdollistaa sekä vaivaton sosiaalinen toiminta että vetäytyminen siitä – jopa oman toiminnan kätkeminen. Kuten muissakin pientaloissaan, myös Villa Skeppetissä Aalto vaali sisätilojen yksityisyyttä. Rakennus kääntyy voimakkaasti sisäänpäin avautuen maantasossa pääasiassa omalle pihalleen. Sisätilat tuntuvat intuitiivisesti turvallisilta, sillä ne tarjoavat samanaikaisesti selustaa ja yksityisyyttä sekä laajoja näkymiä rakennuksen ympärille. Toisaalta arkkitehtuuri ei anna mitään syytä rakennuksen lähiympäristön puolijulkisessa tilassa oleskeluun, mikä voisi johtaa sosiaalisiin kohtaamisiin naapurustossa. Sen lisäksi että sosiaaliset siteet ovat yhteydessä elämänlaatuun, naapurustossa ne johtavat myös asuinalueen ja kodin kokemiseen rakkaampina ja turvallisempina. Tunne riittävästä yksityisyydestä on kuitenkin edellytys sille, että asuinympäristön yhteisöllisyys ylipäätään houkuttaa.
Kuinka asua taideteoksessa?
Kodin tulisi viestiä meille, että saamme etsiä itseämme ja halutessamme kuvastaa myös kodin kautta sitä, mitä olemme. Halu ja tapa personalisoida kotia on yksilökohtainen, mutta asukkaat, joilla ei ole mahdollisuutta asunnon minkäänlaiseen muokkaamiseen, muodostavat tutkitusti heikompia kiintymyssuhteita asuntoihinsa. Tutkimusten mukaan psykologisen, fyysisen ja ajallisen investoimisen tuoma kiintymys asuntoon tai paikkaan lisää elämänlaatua ja -tyytyväisyyttä sekä koettua turvallisuuden tunnetta.
Göran Schildt pääsi jossain määrin personalisoimaan kotiaan suunnitteluvaiheessa muovatessaan rakennusta yhdessä Aallon kanssa. Villa Skeppetiä voi sisustuksen osalta luonnehtia voimakkaan yksilölliseksi, mutta itse rakennus on kuitenkin pysynyt lähes koskemattomana. Tämä on Villa Skeppetin kaltaisen arkkitehtuuriklassikon tapauksessa ymmärrettävää. Schildtien toinen koti, Villa Kolkis Kreikassa, tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan: voimakkaasti muokattu ja personalisoitu talo on myös rakennuksena erehtymättömästi omistajiensa näköinen. Tunnettu arkkitehtuurikohde asuinympäristönä herättää kysymyksiä kotiin sidotun psyykkisen hyvinvoinnin ja arkkitehtuurikulttuurin suhteesta. Voiko taideteoksessa asua? Jos itseilmaisu kodin kautta ei tunnu mahdolliselta, löytyykö sille jokin toinen kanava?
Talossa asumatta on vaikea aavistaa joitakin sen pitkäaikaisessa käytössä ilmenneitä seikkoja, kuten sitä, miksei Villa Skeppetin vaikuttavassa olohuoneessa viettäisi kaikkea käytettävissä olevaa aikaa. Christine Schildtin mukaan hänen asuessaan talossa yksin tila kuitenkin tuntui epäkodikkaalta etenkin talvisin, koska se oli liian kylmä oleskeluun. Schildtin kokemus vihjaa siitä, kuinka ympäristömme arkkitehtoninen vaikuttavuus lakkaa ajan kuluessa sykähdyttämästä, ja käytännöllisyys saa suuremman merkityksen. Kauneinkin talo voi olla kotina riittämätön, jos siitä puuttuu jokin luontaisia tarpeitamme ja vaistojamme puhutteleva ulottuvuus. Ympäristöpsykologia tarjoaa keinon tarkastella tietoisesti näitä kokemuksia. Suunnitteluperiaatteiden pohjaaminen tutkittuun tietoon pelkän intuition sijaan voi auttaa tarkentamaan arkkitehtuurin tavoitteita. ↙
Sanna Tegel (s. 1990), arkkitehti, työskentelee asuntoarkkitehtuurin parissa. Hänen diplomityönsä Villa Skeppet rakennuksena ja kotina (Aalto-yliopisto) valmistui viime vuonna.