IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2019 - Koulutus ja tutkimus
Sukupuolittuneita näkymiä
Arkkitehdintyön tasa-arvon edistämiseen
ja sukupuolittuneiden rakenteiden purkamiseen tarvitaan kaikkia arkkitehtuurin parissa työskenteleviä.
Arkkitehtikoulutus avautui naisille Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta kollektiivinen ymmärryksemme arkkitehtuurin historiasta koostuu lähes yksinomaan miesarkkitehtien töistä. Arkkitehtuurin tutkija Despina Stratigakos käsittelee pamfletissaan Where Are the Women Architects? naisarkkitehtien työn tunnistamista ja tunnustamista. Sukupuolittuneella ammattikentällä naiseksi identifioituvat ja naisoletetut arkkitehdit ovat joutuneet käymään lukuisia kamppailuja tasa-arvon eteen, eikä valmista ole tullut vieläkään. Stratigakosin varhaisimmat tapausesimerkit 1800-luvulta kuvaavat ensimmäisten koulutettujen naisarkkitehtien opiskelun ja työn realiteetteja. Pamfletin aikajänne ulottuu nykypäivään asti ja toimii oivallisena taustana myös suomalaisen arkkitehtuurikentän sukupuolittuneiden käytäntöjen tarkasteluun. Rakenteellinen epätasa-arvo ei ole pelkästään historiallinen ilmiö. Millaisia ovat epätasa-arvoa tuottavat käytännöt arkkitehdintyössä ja sen esittämisen tavoissa?
Yksilökeskeiset arkkitehtuurin historiat ovat jättäneet varjoonsa useiden arkkitehtien työtä ja jopa kokonaisia työuria. Taustalla vaikuttaa taidehistoriallinen, yksittäisten tekijöiden ja teosten korostamisen perinne. Tämä on kuitenkin melko värittynyt kuva arkkitehdin työstä. Näyttää siltä, että arkkitehtuurin esittämisen tavat ovat jääneet tältä osin jälkeen alan kehityksestä. Aiheesta kirjoitti vastikään arkkitehtuurihistorioitsija Beatriz Colomina The Architectural Review’ssä (3/2018). Colomina esittää, että naisarkkitehtien työn huomiotta jättäminen on itse asiassa osoitus vähäisestä arvostuksesta arkkitehtuurin yhteis- ja ryhmätyöluonnetta kohtaan. Yksilötarinoiden arkkitehdit ovat keränneet mainetta muiden työn arvostuksen ja näkyvyyden kustannuksella. Erityisesti naisarkkitehtien työ on jäänyt tämän perinteen takia pääosin näkymättömiin.
Naisarkkitehdit eivät ole olleet immuuneja työnsä mitätöimiselle edes kansainvälisellä huipulla. Despina Stratigakos nostaa esiin Pritzker-palkinnon ongelmallisen tasa-arvohistorian ja Denise Scott Brownin tapauksen esimerkkinä yksilökeskeisyyden korostamisesta. Ongelmat koskettavat myös suomalaista arkkitehtuurikenttää. Esimerkiksi Aino Marsio-Aallon ja Elissa Aallon osuutta pääosin Alvar Aallon nimissä olevasta arkkitehtuuriperinnöstä ei meillä vieläkään ymmärretä ja esitetä täysin totuudenmukaisesti. Toinen kotimainen esimerkki tasa-arvo-ongelmasta nousi esiin tänä vuonna kansainvälisenä naistenpäivänä, kun Arkkitehtuurimuseo tiedotti verkkosivuillaan ylläpitämässään arkkitehtitietokannassa olevan mukana tällä hetkellä 16 suomalaista naisarkkitehtia ja 117 miesarkkitehtia. Yksilökeskeiset esittämisen tavat korostavat jakoa näkyvään ja näkymättömään työhön, naisten asettuessa enimmäkseen näkymättömän työn piiriin. On tärkeää huomioida, että näkymättömään työhön lukeutuu myös muiden kuin arkkitehtien työtä. Kenties voisi puhua arkkitehtuurityöstä, jotta toiminnan moninaisuus ja kompleksisuus tulisivat paremmin esiin.
Naisarkkitehtien historian tallennus ja tutkimus ovat tapahtuneet muualla kuin arkkitehtuurin instituutioissa.
Naisarkkitehtien historian tallennus ja tutkimus ovat tapahtuneet muualla kuin arkkitehtuurin instituutioissa. Taidehistorioitsija Renja Suominen-Kokkosen 1990-luvun alussa julkaistu tutkimus on ensimmäinen ja ainoa kattava katsaus suomalaisten naisarkkitehtien historiaan. Se sijoittuu osaksi naisten toimijuuden historian ensimmäistä tutkimusaaltoa Suomessa. Naisarkkitehtien oman aktiivisuuden ansiosta historiaa on ylipäätään alettu tallentaa ja esittää. Varhaisista naisarkkitehdeista löytyy kansainvälisestikin arvokasta ensikäden tietoa, sillä Salme Setälältä julkaistiin 1970-luvun alussa muistelmateokset hänen opiskeluajoistaan 1910-luvulla (Polusteekin koulussa – Opiskelua kymmenluvulla) sekä työvuosistaan rakennushallituksessa (Epäasiallinen kronikka viiden pääjohtajan ajalta). Setälän mukaan naisarkkitehdit joutuivat 1900-luvun alussa painimaan sukupuolensa vuoksi monien käytännönläheisten ongelmien kanssa selvitäkseen opinnoistaan ja ammatinharjoittamisesta. Naisarkkitehtien keskuuteen kehittyi tukiverkosto, jonka pohjalta vuonna 1942 Wivi Lönnin 70-vuotissyntymäpäiväjuhlien yhteydessä perustettiin naisarkkitehtien järjestö Architecta.
Naisarkkitehtien separatistinen järjestäytyminen on kansainvälinen ilmiö, jonka taustalla on ollut solidaarisuus muita naisarkkitehteja kohtaan sekä halu purkaa ammatin syrjiviä käytäntöjä. Suomalaiset naisarkkitehdit ovat olleet asiassa pioneereja. Vuonna 1963 ”Architectoja” osallistui Pariisissa myös kansainvälisen nais-arkkitehtiliiton perustavaan kokoukseen. Yhdysvalloissa naisarkkitehtien järjestäytyminen käynnistyi 1970-luvun alussa Architectural Forumissa julkaistun ammatillista syrjintää käsittelevän artikkelin myötä. Yhdysvaltalaisten naisarkkitehtien työn tallentamiseksi perustettiin vuonna 1973 Archive of Women in Architecture -kokoelma, jonka aineiston pohjalta Brooklyn Museumissa järjestettiin vuonna 1977 tiettävästi maailman ensimmäinen naisarkkitehtien työtä esitellyt näyttely. Jo seuraavana vuonna Pariisin Pompidou-keskuksessa järjestettiin kansainvälinen naisarkkitehtien näyttely Les femmes architectes exposent, jossa Architectallakin oli edustus. Muissa Pohjoismaissa naisarkkitehdit järjestäytyivät vasta 1980-luvulla niin ikään ammatillisten epäkohtien paljastumisen aktivoimina. Ruotsalaiset naisarkkitehdit perustivat vuonna 1986 Athena-järjestön (Föreningen Sveriges kvinnliga arkitekter) Architectan tuolloin yli nelikymmenvuotinen toiminta esikuvanaan.
Naisarkkitehtien varhainen verkostoituminen on vaikuttanut keskeisesti arkkitehdintyön tasa-arvokehitykseen Suomessa. Ammatillisia lasikattoja alettiin rikkoa järjestelmällisesti 1980-luvulla, kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Architecta kokosi vuonna 1982 Helsingin kaupungin taidemuseoon naisarkkitehtien historiaa käsittelevän Pioneering Women Architects From Finland -näyttelyn, johon perustuva samanniminen historiikki julkaistiin seuraavana vuonna. Marja-Riitta Norri valittiin vuonna 1981 Arkkitehti-lehden päätoimittajaksi ja vuonna 1988 Rakennustaiteen museon johtajaksi. Architecta on ansiokkaasti tallentanut myös naisarkkitehtien akateemista historiaa. Historiikki kertoo Riitta Kuoppamäen väitelleen vuonna 1984 ensimmäisenä naisarkkitehtina Suomessa. Kaisa Broner-Bauer nimitettiin Oulun yliopistossa ensimmäisenä naisarkkitehtina varsinaiseen arkkitehtuurin professorin virkaan vuonna 1986. Arkkitehtiliiton puheenjohtajuuden lasikaton rikkoi vuonna 1994 Marjatta Erwe.
Arkkitehdintyön sukupuolittuneisuuden vääristymä koskee koko ammattikuntaa. Tasa-arvotyön aktiiveja ovat tähän asti olleet lähinnä naiset, mutta vastuu siitä kuuluu kaikille arkkitehtuurin parissa työskenteleville. Ammattikunnan sisällä työn käytännöt voivat olla selviä, mutta ulospäin työstä täytyy viestiä yksilö- ja mieskeskeistä myyttiä purkavilla tavoilla. Naisarkkitehtien historia tulee integroida osaksi institutionaalisesti tallennettua ja esitettyä (mies)arkkitehtuurin historiaa. Tasa-arvotyön tueksi tarvitaan lisää tutkimusta naisarkkitehdeista, arkkitehdintyössä nykyisin vallitsevista käytännöistä ja työn eri osa-alueiden sukupuolijakaumasta. Myös muun inklusiivisuuden edistäminen on tärkeää. Tasa-arvon kannalta haitallisten käytäntöjen purkamiseen tarvitaan tietoista strategiatyötä. ↙
Hanna Tyvelä (s. 1983, taidehistorioitsija, rakentamisen tutkija) tekee historian alan väitöskirjaa Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa aiheenaan suomalainen hyvinvointivaltio modernistisena rakennusprojektina.
LÄHTEITÄ
Beatriz Colomina: ”Outrage: blindness to women turns out to be blindness to architecture itself”, The Architectural Review 3/2018.
Hilkka Lehtonen: Me – ensimmäiset väitelleet suomalaiset naisarkkitehdit 1984–1994, 2017.
Ulla Markelin & Marja Nuuttila-Helenius (eds.): Pioneering Women Architects From Finland, 1983.
Pirkko-Liisa Schulman: ”Naisverkosto sai alkunsa”, Arkkitehti 2/2017.
Despina Stratigakos: ”May Women Practice Architecture? The First Century of Debate”, Where Are the Women Architects?, 2016.
Despina Stratigakos: ”Architecture Prizes and the Boys’ Club”,
Where Are the Women Architects?, 2016.
Renja Suominen-Kokkonen: The Fringe Of A Profession – Women As Architects in Finland From The 1890s To The 1950s, 1992.
Helena Werner: Kvinnliga Arkitekter – Om byggpionjärer och debatterna kring kvinnlig yrkesutövning i Sverige, 2006.
Museoviraston kuvakokoelmat / Finnish Heritage Agency
Arkkitehtuurimuseon kuvakokoelma / Museum of Finnish Architecture collections