IlmoitusAdvert
Julkaistu lehdessä 2/2019 - Koulutus ja tutkimus
Neroyksilöstä arkkitehtikollektiiviin
Arkkitehdintyön yhteiskunnalliselle merkitykselle asetetaan yhä suurempia odotuksia. Nykyinen ajatus arkkitehdista maailmanparantajana ei kuitenkaan ole yksinomaan positiivinen kehityssuunta, mikäli se ei määrittele uudelleen käsityksiä arkkitehtuurin tuotannosta ja työstä rakenteellisella tasolla.
Viime vuosina arkkitehdin ammattikuva on ollut huomattavassa murroksessa. Erilaisten näyttelyiden, julkaisuiden, koulutusohjelmien ja kollektiivien perustamisen myötä esiin on noussut uudenlainen käsitys arkkitehtuurin tuotannosta ja siitä, mikä on arkkitehtien sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vastuu esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisessa. Toisaalta myös perinteisemmät, yksilöstä lähtevää luovuutta korostavat arkkitehtuurin koulutusmallit ja käsitteellistämistavat elävät edelleen yllättävän vahvasti. Vaikka harva puhuu enää suoraan mestariarkkitehdeista, niin erityisesti mediarepresentaatiot palkinnoista ja arkkitehtikilpailuista henkilöityvät toistuvasti toimistojen pääosakkaisiin tai nouseviin nuoriin ja poikkeuksellisen lupaaviin kykyihin. Mitä tapahtuu, kun nämä hyvin erilaiset näkökulmat törmäävät keskustelussa arkkitehtien yhteiskunnallisesta roolista?
Yhteiskunnallisempaa ja poliittisempaa näkökulmaa arkkitehtuuriin on peräänkuuluttanut erityisesti arkkitehtuuriteoreetikko ja -pedagogi Jeremy Till, jonka vuonna 2009 julkaistu Architecture Depends, poleeminen (itse)kritiikki arkkitehtuurin nykytilasta, aiheutti keskustelua erityisesti Ison-Britannian arkkitehtikunnassa. Yhteiskuntatieteellisesti painottuneen Sheffieldin yliopiston arkkitehtikoulussa pitkään työskennellyt Till sanoutuu jyrkästi irti arkkitehtuurin autonomiaa korostavista näkökulmista, joissa arkkitehdin ajatellaan olevan yhteiskunnallisten ristiriitojen yläpuolella. Autonomisen tradition mukaan arkkitehtuurin on saatava riittävä esteettinen vapaus suhteessa yhteiskuntaan ja politiikkaan, tai seurauksena on aina jonkinlainen esteettinen kompromissi. Perinteen juuret ulottuvat klassisesta 1800-luvun Beaux-Arts-taidekoulutusjärjestelmästä 1970-luvun arkkitehtuuriautonomiakeskusteluihin, joissa opettajien katsottiin olevan eräänlaisia vanhemman sukupolven syvällisemmän tiedon sekä ajattelun vaalijoita.
Vaikka harva enää puhuu suoraan mestariarkkitehdeista, erityisesti media keskittyy yhä usein toimistojen pääosakkaisiin tai nuoriin, poikkeuksellisiin lupauksiin.
Autonomisessa perinteessä mielikuva arkkitehdista on usein miespuolinen henkilö, jolla on muun muassa syvällinen herkkyys luontoon ja kyky nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen ja poliittisten intressien yli. Samalla määritelmä tulee rajanneeksi ulos kaikki tähän muottiin sopimattomat, kuten myös esimerkiksi Despina Stratigakosin Where Are the Women Architects? -pamfletti (2016) tuo esille. Polemisoidessaan sitä, miten tällaiset usein tiedostamattomat taustaoletukset ohjaavat arkkitehtuurin opetusta, työtä ja niistä tuotettavia representaatioita, Tillin voi ajatella ennakoineen myöhempää, laajempaa keskustelua.
Taiteilijan autonomiaa ylläpitävän neromyytin purkaminen on eräs tämän hetken polttavimpia kulttuuripoliittisia kysymyksiä. Esimerkiksi #metoo-keskustelu on tuonut esiin, miten edelleen monia taiteelliseen työhön ja koulutukseen liittyviä yhteiskunnallisia epäkohtia ja autoritäärisiäkin piirteitä oikeutetaan mystifioimalla taidealat erityislaatuisiksi ja siten autonomisen aseman tarvitseviksi. Luovaan poikkeusyksilöön vetoaminen on nykyään kuitenkin harvoin suoraa. Pikemminkin se tapahtuu esimerkiksi mediassa usein esiintyvän tähtiarkkitehdin representaation kautta.
Tähtiarkkitehti ihanteena
Viime vuosikymmeninä paljon julkisuutta saaneet arkkitehdit kuten Norman Foster, Rem Koolhaas, Zaha Hadid sekä hänen toimistoaan nykyisin johtava Patrik Schumacher voidaan ymmärtää todisteina siitä, että poikkeuksellisen kiinnostava arkkitehtuuri on edelleen lähtökohtaisesti poikkeuksellisesti kiinnostavien luovien yksilöiden tuottamaa. Heitä eivät kahlitse esimerkiksi liian tiukat julkiset kaavoitus- ja rakennusmääräykset.
Englantilainen arkkitehtuuriteoreetikko Douglas Spencer esittää kiinnostavasti teoksessaan The Architecture of Neoliberalism (2016), että tällainen käsitys autonomiasta on lähtökohtaisesti uusliberalismin aikakauden tuote: arkkitehtuurin on oltava yhteiskunnallisista velvoitteista vapaata, ei ainoastaan sen itsensä, vaan myös yhteiskunnan vuoksi, sillä uusliberalismin mukaan vapaat markkinat määrittävät yhteiskunnallisen tasapainon. On siis yhteiskunnan edun mukaista, että poikkeuksellisen luovat yksilöt saavat toiminnalleen täysin vapaat kädet.
Ajatuksen on omaksunut myös Patrik Schumacher, joka on ehdottanut, että arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu ja asuntotuotanto tulisi jättää kokonaan markkinoiden hoidettavaksi. Schumacherin mukaan näin suunnittelu olisi korkeatasoisempaa, mutta onnistuisi myös vastaamaan paremmin kaikkien yhteiseen etuun: esimerkiksi asuntojen hinnat määräytyisivät markkinoiden perusteella, minkä ”keinotekoiset julkiset säädökset” tällä hetkellä estävät.
Tanskalaislähtöinen Bjarke Ingels, kenties tämän hetken puhutuin arkkitehti, on Schumacherin tavoin hyvä esimerkki siitä, miten arkkitehtuurin autonomiaa perustellaan nykyisessä uusliberalismin kontekstissa vetoamalla kaikkien yhteiseen etuun. Ingelsin johtama BIG (Bjarke Ingels Group) -arkkitehtitoimisto näyttää päällisin puolin irtaantuvan tietyistä tähtiarkkitehtirepresentaatioon liittyvistä elitistisistä piirteistä. Toimisto ei esimerkiksi ylenkatso asuntosuunnittelua tai vähättele arkkitehtuurin vastuuta sosiaalisista ja ekologisista ongelmista. Kiiltävän tähtiarkkitehtuuriestetiikan kääntöpuolena kulkeekin aina kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten arkkitehtuurin keinoin voidaan vastata ilmastonmuutokseen tai tehdä julkisista tiloista ihmisläheisempiä ja osallistavampia.
Eikö Ingels siis identifioidu pikemminkin maailmanparantajaksi kuin autoritääriseksi neroksi, jollaisina autonomian perinteestä nousevat tähtiarkkitehdit, esimerkiksi Frank Gehry, usein kuvataan? Tavallaan kyllä, mutta juuri tässä ristiriidassa on yksi syy Ingelsin menestykseen. Nykytaloudessa arvo syntyy tuotteiden valmistamisen sijaan innovaatioista ja suunnittelusta. Tällaiselle arvon luomiselle on välttämätöntä käydä jatkuvaa rajankäyntiä myös taloudelle usein täysin päinvastaisten näkökulmien kuten vastakulttuurin ja kapitalismikritiikin kanssa.
Olipa kyseessä Piilaakson startup-yrittäjä tai yhteiskuntakriittinen taiteilija, menestyminen perustuu siihen, kuinka taitavasti talouskasvun ja sen kritiikin välissä pystyy tasapainottelemaan. Juuri tässä Ingels on onnistunut, kuten esimerkiksi Kaspar Astrup Schröderin dokumentti Big Time (2017) osoittaa. Dokumentti seuraa Ingelsin työskentelyä ristiriitaisten tavoitteiden paineessa. Ingels käy kulttimainetta nauttivalla Burning Man -festivaalilla, puhuu pyöräilyn sekä yhteisöllisten tilojen puolesta, voittaa merkittävimmät kilpailut Manhattanin uusista pilvenpiirtäjistä ja laajentaa toimistonsa siinä sivussa globaaliksi jätiksi. Dokumentissa näytetään, kun Ingels menee päänsärkyjensä vuoksi aivojen magneettikuvaukseen, jossa ei onneksi löydy mitään vakavaa. Tämä tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden pohtia kliseisesti sitä, löytyykö poikkeuksellisen luovan yksilön aivojenkin koostumuksesta merkkejä poikkeuksellisesta neroudesta.
Ingels vaikuttaa olevan päivitetty versio arkkitehtinerosta. Poikkeuksellisen luova yksilö sekä jatkaa suurten mestareiden jalanjäljissä että leikittelee vaihtoehtokulttuurilla. Poikkeusyksilö voi olla samanaikaisesti sekä eettisistä ja ekologisista kysymyksistä kiinnostunut maailmanparantaja että suunnitella nykyjuniin verrattuna kuusinkertaisella nopeudella liikkuvaa, maailman ensimmäistä Hyperloop-junajärjestelmää lähes keinoja kaihtamatta kasvavien Dubain ja Abu Dhabin välille.
Arkkitehti työläisenä
Vaikka arkkitehtuurin autonomiaa ei enää puolusteta suoraan, näkyy se kuitenkin julkilausumattomana ajatuksena, että arkkitehtuurissa on pohjimmiltaan kyse suuremmasta luovasta toiminnasta ja kutsumuksesta kuin pelkästä ammatista ja työstä. Ingelsin saama huomio on hyvä esimerkki tästä.
Arkkitehtuurin opetusta, tutkimusta ja työtä politisoimaan pyrkinyt Yalen yliopiston arkkitehtuurin professori Peggy Deamer on nostanut esiin määritelmään liittyviä ongelmia. Deamerin toimittama The Architect as Worker. Immaterial Labor, the Creative Class, and the Politics of Design (2015) on kunnianhimoinen yritys määritellä arkkitehdin koulutus ja työ uudella tavalla tuomalla esiin niissä ilmenevä prekarisaatio eli työelämän yleinen epävarmentuminen ja kasvava henkinen kuormitus. Vaikka monella muulla alalla, erityisesti tieto-, taide- ja kulttuurialoilla, prekarisaatiosta on puhuttu jo lähes kyllästymiseen asti, niin arkkitehtuurin osalta keskustelu on Deamerin mukaan vasta alkutekijöissään.
Mikä on saanut arkkitehtuurikeskustelun ainakin Yhdysvalloissa väheksymään kasvavaa prekarisaatiota? Osittain juuri neromyytin uudet muodot, joista Ingels on esimerkki, mahdollistavat edelleen arkkitehtuurin ajattelemisen jonain parempana ja ylevämpänä kuin työnä. Koulutuksessa tämä näkyy Deamerin mukaan erityisesti lisääntyvänä yrittäjyyden painottamisena: yrittäjyys nähdään tapana toteuttaa itseä ja määritellä omat tavoitteet sen sijaan, että ”vain” työskentelisi toisen alaisena. Yrittäjyydessä ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta usealle se ei suinkaan merkitse ainoastaan vapautta toteuttaa itseään kuin Ingels, vaan myös pidempiä työaikoja, epävarmoja tuloja sekä heikompia sosiaalietuuksia.
Deamer on perustanut kollegoidensa ja opiskelijoidensa kanssa vuonna 2013 Architecture Lobby -nimisen järjestön, jonka tavoitteena on tuoda esiin arkkitehtuurin alan epäkohtia ja puuttua niihin. Tällaisia ovat mm. palkattomat harjoittelut, maksamattomat ylityötunnit, alan sisäinen epäterve kilpailu ja kasvavat opintolainat. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä ammatillisesta etujärjestöstä, sillä Architecture Lobbyn toiminta haastaa myös oletuksia, joita arkkitehtien sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan tai etniseen taustaan usein liitetään ja tuo esille miten niitä voidaan purkaa, kuten järjestön käyttämä sosiaalisen median aihetunniste #endpatriarchitecture vihjaa.
Arkkitehdin työn määrittelyyn ja epäkohtien näkyväksi tekemiseen liittyy myös arkkitehdin suhde muuhun arkkitehtuuriin liittyvään työhön, erityisesti rakennustyöhön ja -työläisiin. Suunnittelu ja rakentaminen on nähty usein jyrkästi erillään. Tilanne on muuttunut entistä hankalammaksi, kun jaottelu on saanut globaalin ulottuvuuden. Varsinainen rakennustyö saatetaan tehdä täysin erilaisen työlainsäädännön piirissä kuin suunnittelu, mikä on johtanut äärimmillään esimerkiksi Zaha Hadidin ja Frank Gehryn ylimielisiin heittoihin siitä, etteivät he suunnittelijoina voi mitään Abu Dhabin Guggenheim-museon tai Qatarin jalkapallostadioneiden rakentamisen työolosuhteille.
Käsitys siitä, miten erilaisia työpanoksia arkkitehtuuri pitää sisällään suunnittelusta valmiiseen rakennukseen on kuitenkin selvästi muuttumassa moniulotteisemmaksi: esimerkiksi sellaiset järjestöt ja toimijat, kuten Who Builds Your Architecture, Human Rights Watch for Architects, Architecture Sans Frontières sekä GULF (Gulf Labor Artist Coalition) ovat uudenlaisia yrityksiä kehittää solidaarisuutta rakennustyöläisten ja suunnittelijoiden välille.
Ratkaisuna kollektiivit?
Yksi keskeisin ja varmasti tunnistettavin yritys ajatella arkkitehtuurin yhteiskunnallista asemaa uudelleen liittyy siirtymään yksilöistä kollektiiveihin. Lukuisat viime vuosina paljon huomiota saaneet arkkitehtuurikollektiivit kuten Assembly Isossa-Britanniassa, Raumlabor Saksassa, AAA (Atelier d’architecture autogérée) Ranskassa sekä Uusi Kaupunki -kollektiivi Suomessa osoittavat, miten taloudelliset ja ekologiset kriisit pakottavat myös arkkitehtuurin parissa työskenteleviä miettimään uudelleen alan toimintatapoja ja arvoja.
Sheffieldin arkkitehtikoulussa työskentelevien Doina Petrescun ja Kim Trogalin toimittama The Social (Re)Production of Architecture: Politics, Values and Actions in Contemporary Practice (2017) hahmottelee kiinnostavalla tavalla kollektiivisuudesta ja yhteistoiminnasta (commoning) lähtöisin olevaa arkkitehtuuria. Teoksen keskiössä on kysymys siitä, miten arkkitehtuurin tuotanto voisi rakentua ennen kaikkea yhteiskunnallisille tai sosiaalisille päämäärille.
Kriittisiä arkkitehtuuriryhmittymiä ja vaihtoehtoisia tilallisia käytäntöjä tutkinut Tatjana Schneider esittää, että ajatusta sosiaalisesta tuotannosta voidaan soveltaa viime vuosina esiin nousseisiin arkkitehtuurin ruohonjuuritason tekotapoihin ja aktivismiin (expanded architectural practices). Esimerkiksi erilaiset tilapäiset rakennelmat, rakennusten ja julkisten tilojen valtaus sekä naapuruston yhdessä jakamat ja hallinnoimat paikat, tilat ja omaehtoiset toimintatavat tuottavat sekä taloudellista että arkkitehtonista arvoa, jota on vaikeaa mitata suoraan. Niihin sisältyy ”perinteistä” arkkitehtuurituotantoa laajemmin yhteiskunnallisia, humaaneja arvoja ja tavoitteita.
Maailmaa parantavat arkkitehtikollektiivit mielletään usein harrastustoiminnaksi, johon osallistutaan varsinaisen päätoimen sivussa.
Tällaiseen laajempaan ymmärrykseen arkkitehtuurin tekotavoista sisältyy kuitenkin myös omat ongelmansa. Esimerkiksi monet aktivismisuuntaukset, jotka julistavat kaiken mitä kaupunkitilassa tehdään olevan yhtä tärkeätä, saattavat vähätellä arkkitehtien ammatillista osaamista myös sellaisissa kysymyksissä, joissa tarvitaan erityistä tietotaitoa. Ammattimaiselle työskentelylle on siis edelleen tilausta, vaikka suunnittelu osin perustuisikin hierarkiattomaan joukkoistamiseen. Toisaalta monet erityisesti kehitysmaihin suuntautuvista, tavoitteiltaan eettisistä arkkitehtuuri-interventioista ja kollektiivisesta toiminnasta paikallisten asukkaiden kanssa eivät vilpittömistä aikeistaan huolimattaan voi koskaan olla vapaita valtasuhteista ja hierarkioista, kuten niin sanottu ”valkoinen pelastaja” -ilmiö (white saviour) osoittaa.
Kollektiivien väitetyn käänteentekevyyden sijaan kysymys onkin kenties rakenteellinen. Maailmaa parantavat arkkitehtikollektiivit mielletään usein harrastustoiminnaksi, johon osallistutaan varsinaisen päätoimen sivussa. On työskenneltävä rakennushankkeissa, joita pitää ongelmallisena, jotta voi vapaa-ajallaan toimia kriittisesti. On kilpailtava muita vastaan ensin koulussa ja myöhemmin työpaikoilla, jotta voi vapaa-ajalla pyrkiä muodostamaan kollektiiveja ja hierarkiattomia vertaisoppimisen tiloja. On mentävä kehitysmaihin, jotta voi saada omalle työlleen eettistä merkitystä. Siksi tarvitaan pikemminkin uusia käsitteitä, liikkeitä ja käytäntöjä, jotka ajattelevat arkkitehtuurin koulutuksen ja työn suhteen niitä ympäröivään yhteiskuntaan kokonaan uudelleen. ↙
Aleksi Lohtaja (s.1990, YTM) on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa arkkitehtuurin poliittisuus, utopiat ja luovan työn kulttuuripolitiikka.