Julkaistu lehdessä 3/2003 - koteja
Mäyrämäen elämää – pieni riippumaton kertomus metsistä, rannoilta ja saunoista
Raili ja Reima Pietilä löysivät itselleen maaseutupaikan Mäyrämäeltä. Molemmilla oli rannassa oma sauna.
1980-luvun alkupuolella Raili ja Reima Pietilällä heräsi kaipuu metsäelämään, kaipuu sienimetsään. Alettiin katsella omaa maaseutupaikkaa.
Matka vie mutkaista kylänraittia sokkeloisen, uusimaalaisen saaristokunnan rannoille. Tie kaartaa jyrkkää rinnettä mäenharjalle, hyljättyyn pihapiiriin: omenapuu- ja marjapensastarha, perunamaa, punainen tupa ja 400-vuotias pihatammi. Luonto on ihmeen ihana: katajakangas, haavikot, saniaispusikot, sikoangervot, metsäkortteet, rannan niityt ja kaislikot. Täältä Raili oli löytänyt syrjäisen pientilan ja tiennyt heti: “Tämä on se paikka, josta Reima aina kertoo”.
“Mäellä on suuria koloja?” “Grävare”, kertoo tonttikauppias. Mäyrät ovat villiintyneet ja pesiytyneet asumattomille tiluksille ja metsiin. On saavuttu Mäyrämäelle. Polku laskeutuu verkkovajalle, vene on valmiina rannassa. Merestä nousisi kalaa niin paljon kuin vain jaksaa pyytää.
Syksystä 1984 alkoi Pietilän perheen reissaaminen Mäyrämäkeen. Kun Pietilöiltä lähdettiin kesäasunnolle, läksi Reima huvilalle ja Raili mökille.
“Perinteiseen tapaan täytyy tilan rakentaminen aloittaa saunasta. Tai kahdesta: kummallekin oma saunansa”, Raili tuumaa. Paulaharjun saunakirjaa tutkittuaan hän tunsi kuuluvansa itäisen saunakulttuurin piiriin, ja niin syntyi pieni, matala, itäsuomalainen savusauna, jossa kiuas on laskettu lattiatasosta matalaan kuoppaan. Savuräppänä avautuu seinäntakaisen verkkovajan piisiin. Kiuas sihahtaa ja häkälöylyt tuprahtavat ilmoille. Löylyvedet lirisevät lattian halkaisevaa kourua pitkin ulos. Peseydytään hirsiposkien suojassa ulkosalla. Varpaiden alla on kuusenhavulattia vaihtunut pihlajanlehtikerrokseen. Täällä on levollista kylpeä merenlahdelle avautuvassa, rauhallisessa maisemassa.
Christian Norberg-Schulz on todennut Malcolm Quantrillin Pietilä-kirjan Suomalaisen arkkitehtuurin etsijä esipuheessa:
”Pietilälle jokainen suunnittelutyö merkitsee paikkaa, jolla on luontoon ja ihmisen unelmiin perustuva identiteetti. Aikana, jolloin useimmat meistä vielä uneksivat elävänsä modernin teknologian avoimessa ja liikkuvassa maailmassa, ei siis missään tietyssä paikassa, Pietilä muistutti meitä siitä, että tämä maailma ei itse asiassa ole aineellinen ja että oikeilla unelmilla on juurensa luonnossa. … hänen rakennuksensa ovat ekologisesti yhtä ympäristönsä kanssa – ikäänkuin ne olisivat suuria eläimiä. Itse asiassa hänen muotonsa eivät ole vain geomorfisia vaan myös zoomorfisia.”
Reiman piirtämä saunarakennus on jykevä musta möhkäle, joka levittää kattosiipensä kuin lehahtaakseen välipohjan asukkaiden kanssa yhteiseen yölentoon, mutta paksut seinähirret, saunakamarin paikalla muurattu uuni, pesuhuoneen vuolukivilattia ja suihkuseinät naulitsevat rakennuksen paikalleen.
Saunakamarille asettui oma väkensä. Reimalla oli tapana vetäytyä sinne mietiskelemään ja kirjoittelemaan. Lepakot olivat muuttaneet välipohjaan. Ei ihme: mäeltä katsottuna Reiman sauna muistuttaa suurta lepakkoa. Rannan västäräkki kotiutui ja ystävystyi “saunaerakon” kanssa. Railin soittaessa sumutorvea mäellä ruoka- ja kahvitaukojen merkiksi läksi ystävälintu saattamaan Reimaa mäkeä ylös.
Mäyrämäki otettiin haltuun suurella peilipallolla, jota kuljetettiin pihapiirissä: minne se haluaisikaan jäädä? Peili asettui mäelle viisaan tammen ja vanhan tuvan viereen valmistuneen uuden huvilarakennuksen naapuriksi. Yöllä kuu ja tähdet loistavat pallon pinnassa, päivällä lahdelman aurinko kahdentuu sen pinnalla.
Kun ihmisasukkaat poistuvat Mäyrämäeltä, astuu esiin villi luonto. Hirvien, valkohäntäpeurojen, mäyrien ja kettujen polut risteilevät mäellä, metsälinnut rapisevat saniaisviidakossa, ja myyrät rouskuttavat varjoliljojen sipulit poskiinsa.
Jotain jäi toteutumatta. Pietilöiden nurkkiin oli kerääntynyt maailmanmatkoilta riippumattoja. Suunnitelmissa oli järjestää Mäyrämäellä riippumaton seminaari, jossa keskusteltaisiin arkkitehtuuriteorioista. Riippumatot viritettäisiin metsiin ja paikalle kutsuttaisiin – kas tuolla Peter Smithson, tuolla Malcolm Quantrill, Aulis Blomstedt, Keijo Petäjä ja keitä kaikkia heitä siellä olisikaan… Teorioitten välinen keskustelu käytäisiin kännyköillä turvallisin välimatkoin riippumatoissa makoillen: kuka kuusen oksiston alla, kuka haavikossa, kuka koivujen katveessa. ↙
