Julkaistu lehdessä 7/1971 - kouluja

Artikkeli

ARK 7/1971: Avotilakoulu – tulevaisuuden koulu?

Osmo Lappo

Osmo Lappo kirjoitti vuonna 1971 koulusuunnittelun uusista tuulista. Kansakoulu ja keskikoulu olivat peruskoulu-uudistuksen myötä yhdistymässä, mutta samalla tavoitteena oli myös pedagoginen uudistus: opettajajohtoiselle luokkaopetukselle haluttiin etsiä vaihtoehtoja, mikä heijastui myös koulujen tilajärjestelyihin. Teksti on julkaistu alun perin Arkkitehti-lehden numerossa 7/1971. Se julkaistaan tässä alkuperäisessä muodossaan. Myös kuvitus on osa alkuperäisen artikkelin kuvitusta.

”Avotilakoulu on johdonmukainen seuraus opetuksen uusista työmuodoista. Sen tarkoituksena on tehdä oppilaiden työskentely helpommaksi, luoda ympäristö vaihteleville opetustilanteille ja luokan ulkopuolisille yhteyksille sekä lisätä opettajien yhteistyötä.

Nykyinen tuntikohtainen lukujärjestys korvataan uudella työjärjestyksellä, jossa koulupäivä jaetaan eri pituisiin osiin. Avoimen koulun periaatteisiin kuuluu myös se, että oppilaat saavat vapaasti käyttää työvälineitä.”

Useimmissa Länsi-Euroopan maissa on viime vuosina vaadittu radikaaleja muutoksia perinteiseen koulumuotoon. Monissa maissa on jo siirrytty koulu­uudistusta käsittelevästä keskustelusta konkreettisiin toimenpiteisiin. Vakiintuneiden opetustapojen rinnalla suoritetaan kokeiluja, joille on luonteenomaista pyrkiminen pois nykyisestä opettajajohtoisesta luokkaopetuksesta. Oppilaiden oma-aloitteisuutta ja yksilöllisyyttä koetetaan lisätä ja samalla pyritään ala-asteen opetuksessa häivyttämään työn ja leikin välistä eroa. John Lloyd Trumpin ideat nuorisoasteen koulutuksen uudistamiseksi ovat saa­vuttaneet uudistusmielisten opettajien hyväksymisen. On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että kaikilla kouluasteilla pitäisi voida työskennellä erilaisia, toisiaan täydentäviä opetustapoja käyttäen. Suurryhmäopetus, pienryhmätyöskentely ja yksilöllinen opiskelu ovat uusia tavoiteltuja työmuotoja. Niiden käyttö asettaa kuitenkin omat vaatimuksensa käytettäville opetustiloille. Ne ohjaavat koulurakennusten suunnittelua uuteen, tilaohjelmaltaan monipuolisempaan suuntaan.

Mikä on avotilakoulu?

Avotilakoulu on johdonmukainen seuraus opetuksen uusista työmuodoista. Sen tarkoituksena on tehdä oppilaiden työskentely helpommaksi, luoda ympäristö vaihteleville opetustilanteille ja luokan ulkopuolisille yhteyksille sekä lisätä opettajien yhteistyötä. Nykyinen tuntikohtainen lukujärjestys korvataan uudella työjärjestyksellä, jossa koulupäivä jaetaan – erilaisten työtapojen asettamat vaatimukset huomioon ottaen – eri pituisiin osiin. Avoimen koulun periaatteisiin kuuluu myös se, että oppilaat saavat vapaasti käyttää koulun työvälineitä.

Avotilakoulu ei suinkaan ole yhtä jäsentymätöntä avointa tilaa, vaan sen muodostavat sekä avoimet että suljetut tilat.

Avotilakoulussa keskeisen tilan muodostaa opiskeluhalli, tila pienryhmätyöskentelyä ja yksilöllistä opiskelua varten. Opiskeluhallin ympärille ryhmittyvät eri kokoiset suljetut tilat. Suurryhmän opetusta varten tehdään yleensä erillinen auditorio. Kirjasto ja opiskeluvälinetilat liittyvät läheisesti opiskeluhalliin.

Avotilakoulu ei suinkaan ole yhtä jäsentymätöntä avointa tilaa, vaan sen muodostavat sekä avoimet että suljetut tilat. Nimitys avotilakoulu (ruots. storrumsskola) johtuu lähinnä opiskeluhallin keskeisestä ja hallitsevasta asemasta sekä opetustyössä että koulun tilaratkaisussa.

Ulkomaisia esimerkkejä avotilakouluista

Ensimmäiset avotilakoulut rakennettiin Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Muun muassa järjestelmärakentamisesta kuuluisiksi tulleet SCSD-koulut Kaliforniassa ovat suurelta osalta avotilakouluja. Tällä hetkellä avoimen koulun suunnitteluperiaatteet heijastuvat jo koko amerikkalaiseen koulusuunnitteluun.

Pohjoismaisia edelläkävijämaita ovat Ruotsi ja Norja. Vuonna 1967 perustettiin Ruotsissa eräiden Skånen kuntien yhteinen koulurakennustoiminnan suunnitteluelin SAMSKAP (Samverkan mellan sydvästskånska kommuner, arkitekter och pedagoger). Tarkoituksena oli yhteistyössä arkkitehtien ja pedagogien kans­sa pyrkiä rakentamaan tulevaisuuden vaatimuksia vastaavia koulurakennuksia. Tähän mennessä rakennetut SAMSKAP-koulut ovat yksi- tai kaksikerroksisia avotilakouluja, joiden rakennuskustannukset ovat jääneet noin 10-15 % alhaisemmiksi kuin vastaavan kokoisten normaalityyppisten koulurakennusten. Tähän mennessä toteutetuista kouluista ovat merkittävimmät Vannhögsskolan Trelleborgissa ja Örtagårdsskolan Malmössa.

Norjan ensimmäinen avotilakoulu valmistui 1968. Se oli osittain silloisten normien vastainen.

Norjassa on parhaillaan menossa voimakas avotilakoulujen rakentamiskausi. Ensimmäinen avotilakoulu – arkkitehtien Ole Arnt Arntzenin ja Nils Peter Solheimin suunnittelema Vesterøy-koulu Hvalerissa – valmistui vuonna 1968. Se syntyi paikallisten kouluviranomaisten aloitteesta ja oli osittain silloisten normien vastainen. Onnistunut kokeilu sai nopeasti seuraajia. Niinpä lasketaan, että vuoden 1971 lopussa Norjassa on käytössä noin 40 avotilakoulua, ja jos otetaan mukaan myös kaikki suunnitteilla olevat avotilakoulut, kohoaa niiden lukumäärä noin sataan. Tämä on osoitus siitä, ettei Norjassa ole enää kysymys yksittäisestä kokeilusta vaan todellisesta vaihtoehdosta perinteiselle koulumuodolle.

Tanskassa niin kuin Suomessakin on vain vähän esimerkkejä avotilakouluista. Siellä ensimmäinen kokeilutarkoituksessa suunniteltu avotilakoulu Rugvaenget skole aloitti toimintansa syksyllä 1970.

Avotilakoulu ja viranomaiset

Niin Ruotsissa kuin Norjassakin aloite avotilakoulujen rakentamisesta on tullut kuntien taholta. Keskeiset kouluviranomaiset eivät ole johtaneet kehitystä avoimempaan suuntaan, vaan paine on tullut kentältä päin. Ruotsin kouluviranomaiset ovat kuitenkin saattaneet lainsäädäntönsä nopeasti kehityksen vaatimalle tasolle. Joulukuussa 1970 julkaistiin ”Provisoriska alternativa program för beräkning av lokalbehov, grundskolans högstadium med kommentarer.” Nämä vaihtoehtoiset koulunsuunnittelunormit antavat koulua rakentavalle kunnalle mahdollisuuden rakentaa varsinaisista normeista poikkeavalla tavalla, kuitenkin niin, ettei koulun hyötypinta-ala saa olla suurempi kuin varsinaisten normien mukaan rakennetussa vastaavan kokoisessa koulussa. Vaihtoehtoisissa suunnitteluohjeissa opetustilat jaetaan kahteen osaan: ”basutrymmen” ja ”komplementutrymmen”. Edelliset tarkoittavat suljettuja opetustiloja ja jälkimmäiset niitä tiloja, jotka voidaan suunnitella avointa ratkaisutapaa käyttäen.

Ruotsissa vaihtoehtoiset koulunsuunnittelunormit antavat koulua rakentavalle kunnalle mahdollisuuden rakentaa varsinaisista normeista poikkeavalla tavalla.

Myös Norjan kouluviranomaiset edellyttävät, ettei rakennettava avotilakoulu saa ylittää vastaavan kokoisen normaalityyppisen koulun pinta-alaa. Lisäksi vaaditaan, [alkuperäisestä sivutaitosta puuttuu tekstiä] pa koulussa on mahdoton. Ja vie- [alkuperäisestä sivutaitosta puuttuu tekstiä] siten, ettei perinteinen opetustapa koulussa ole mahdoton. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi on osoitettava, että kunnnalliset kouluviranomaiset osaavat käyttää uutta koulurakennusta.

Suomi pahasti jäljessä

Varsinaisia avotilakouluja ei Suomessa ole vielä rakennettu. Pyrkimyksiä avoimempien tilaratkaisujen suuntaan on kuitenkin havaittavissa. Arkkitehti Erkki Kantosen suunnittelemassa Jyväskylän Kangasvuoren ala­asteen koulutalossa voidaan koulun neljä luokkahuonetta yhdistää yhdeksi avoimeksi tilaksi. Arkkitehtien Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelema Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, joka parhaillaan on viimeistelyvaiheessa, sisältää kolme eri ikäasteille varattua avointa opiskelutilaa. Myös peruskoulurakennusten suunnitelmissa on selvästi nähtävissä pyrkimys muodostaa tulevaisuudessa avoimempia opiskelutiloja. Suunnittelijoiden olisikin syytä varautua siihen, että ainakin osa kotiluokkien seinistä tullaan purkamaan lähimpien vuosikymmenien kuluessa.

Avotilakoulujen rakentamista ei tunne myöskään koulurakennuksia koskeva lainsäädäntömme. Peruskouluasetuksen mukaan peruskoulun opetusryhmässä saa olla korkeintaan 32 oppilasta. Lain kirjaimen mukainen tulkinta merkitsee sitä, että suurluokkaopetusta ei sallita, eikä niin ollen katsota tarvittavan myöskään suurryhmän opetustilaa. Kuitenkin avotilakoulun työskentelyssä hyvin äänieristetty, yhden ikäluokan vetävä informaatiosali on avotilan vastapainona erittäin tarpeellinen. Meidän lainsäädäntömme ei myöskään tunne mahdollisuutta rakentaa yksinomaan keinovalon varaisia luokkahuoneita, ei myöskään mahdollisuutta yhdistää osa luokkahuoneista yhdeksi keskeiseksi opintohalliksi. Koulujen rakentamista koskeva lainsäädäntö kaipaa jatkuvaa tarkistamista. Muuten meillä ei ole rakentamisessa mitään mahdollisuuksia seurata aikamme pedagogisia tavoitteita ja työtapoja.

Rakentamisen ongelmia

Avotilakoulussa oppilaat liikkuvat paljon, vaikkei määräaikaan sidottuja pakollisia välitunteja yhteisine ulos- ja sisäänmenoineen todennäköisesti enää tulevaisuudessa olekaan. Liikkuminen erityisopetustilasta toiseen, suljetuista opetustiloista avotilaan synnyttää melua. Lisäksi jo opetus sinänsä aiheuttaa ääntä ja liikettä. Koulurakennusten suunnittelussa ei tähän mennessä – yleensä kustannussyistä – ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota melun torjuntaan. Myyrmäen yhteiskoulun rehtori Lauri Teivainen on teknisen asiantuntijan avustamana suorittanut koulussaan äänen voimakkuuden mittauksia koulupäivän eri tilanteissa. Hän toteaa mittausten tuloksista: ”Jos lähdetään yleisesti hyväksytyistä kansainvälisistä melurajoista: melu ei saisi työpaikalla olla yli 45 dB, 40–60 dB:n melu saattaa psyykkisesti olla vaarallista, 60–90 dB:n melu voi aiheuttaa jo fyysisiä vaurioita, niin suoritettujen mittausten perusteella voidaan Myyrmäen yhteiskoulua pitää niin opettajille kuin oppilaillekin epäterveellisenä työympäristönä.” Avotilakoulu tuo melukysymyksen kärjistetysti esille: koulutyyppi edellyttää huomattavaa melutason laskua nykyisestä. Se on mahdollista käyttämällä vaimentavia sisäkattoja ja kokolattiamattoja kaikkialla, missä ne koulun toiminnan puolesta vain ovat mahdollisia.

Se säästö, joka saavutetaan rakennuksen kompaktin muodon aiheuttaman pienen ulkoseinäpinnan ansiosta, pitäisikin avotilakouluissa sijoittaa nykyistä parempaan ilmanvaihtoon. 

Avotilakoulu vaatii myös hyvää ilmanvaihtoa. Syvärunkoisessa rakennuksessa syntyy helposti ylilämmön aiheuttamia ongelmia. Ne – samoin kuin muukin ilmanvaihto – on voitava ratkaista siten, että koulurakennus täyttää hyvän työympäristön vaatimukset. Keskeisen opintohallin ilmanvaihtoa ei voi rakentaa ikkunatuuletuksen varaan. Meidän kouluhallituksemme ilmanvaihto­ohjeet edellyttävät opetustiloissa 6–9 m³/hm²:n ilmanvaihtoa. Tämä ei avotiloissa riitä. Ruotsalaisten ohjeiden mukaan tulisi avotiloissa käyttää olosuhteista riippuen 8–18 m³/hm²:n ilmanvaihtoa. Se säästö, joka saavutetaan rakennuksen kompaktin muodon aiheuttaman pienen ulkoseinäpinnan ansiosta, pitäisikin avotilakouluissa sijoittaa nykyistä parempaan ilmanvaihtoon. Kun astuu nykyiseen koululuokkaan oppitunnin loppupuolella, huomaa kyllä, että raitista ilmaa tarvitaan.

Onko avotilakoulu tulevaisuuden koulu? Vastaus jää pakostakin arvailun varaan. Toistaiseksi ollaan vielä kokeilujen tiellä, ei ole löydetty lopullista oikeata ratkaisumallia. Kehitys on kuitenkin menossa kohti opetusta, joka pyritään suunnittelemaan yhä enemmän yksilön persoonallisista taipumuksista lähtien. Samalla yhteistyön vaatimukset kasvavat, ja ryhmätyö metodina niin oppilaiden kuin opettajienkin keskuudessa lisääntyy. Avotilakoulujen suunnitteluun sisältyy vielä paljon sellaisia tekijöitä, joista ei ole saatu riittävästi kokemusta. Kansainvälistä taustaa vasten katsottuna suunta on selvä, mutta tarvitaan vielä paljon tietoa ja tiedon tarkistamista. Saksalainen arkkitehti Walther Meyer-Bohe, Kielin alueen rakennusneuvos, toteaakin osuvasti: ”Es ist nicht schlimm, dass man manches nicht weiss; schlimm ist nur, dass manches, das man weiss, nicht mehr stimmt.” [Ei haittaa, jos jotain ei tiedä. Ainoastaan se haittaa, että jotkut tiedetyt asiat eivät enää pidä paikkaansa.] ↙

Voit lukea artikkelin myös näköislehdestä. Samasta numerosta 7/1971 löydät myös muita koulusuunnitteluun keskittyviä artikkeleita ja projektiesittelyjä.